Vauvanaskelin

Miten sinisilmäinen ja tyhmä sitä ihminen voikaan olla?! Tai välinpitämätön? Tuntuu, että olen itse lakaissut ongelmat maton alle ja elänyt jonkinlaisessa kuplassa, missä ei ole mitään ongelmia tai jos on, niin ne ratkeavat sillä, että asumme erillään. En ole osannut katsoa merkkejä vaan elänyt tietyssä määrin omaa elämääni. Minun pitäisi tälläkin hetkellä hyvin intensiivisesti opiskella, mutta en kykene siihen. Pitäisi lukea, mutta ajatukset lähtevät väkisinkin harhailemaan. Ongelma: Tyyppi. 

Kuten kirjoitin eilen, niin minulla on ollut outo tunne, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. No ei ole ei, olin ihan oikeassa (mikä sinänsä on sekä helpotus että järkytys, että minun kuudes aistini ei koskaan petä). Tyypillähän alkoi uusi työ, joka on auttanut häntä skarppaamaan juomisen suhteen. Olemme viettäneet (lähinnä viime vuonna) muutamia ihan selviä viikonloppuja. Tai siis Tyyppi on, minähän harvoin juon mitään. Olen ajatellut, että kaikki on ok, hän viikonloppuisin juo ja viikolla saattaa ottaa oluen-pari illassa. Että parempaan on menty.

Ja paskan marjat. Hän tunnusti minulle (vihdoinkin), että yksin ollessaan juo kymmenkunta olutta illassa. Joka on syynä myös hänen oudolle käyttäytymiselleen, sillä hänhän on aina ollut krapulassa minut tavatessaan! Uskon, että pienemmästäkin pinna palaa ja hänen on täytynyt tosissaan skarpata ollessaan kanssani. Sen vuoksi olen osannut myös ennustaa sen, että hän lähtee juomaan, vaikka muita suunnitelmia olisi ollut. Olen aistinut hänen levottomuutensa ja tiennyt jo sängystä aamulla noustessa, että tulen viettämään loput viikonlopusta yksin. 

Tällä hetkellä olen aika neuvoton. Tyyppi itse haluaa apua, koska ei halua menettää työtään. Mutta tämänkin hän on tunnustanut minulle humalassa, selvittyään voi olla ihan eri ääni kellossa. Eli aika skeptinen olen sen suhteen... Ja hän ei halua, että minä olen hänen tukenaan. Toisaalta ymmärrän myös senkin. Eli olen vain sivustakatsojan roolissa, taustajoukoissa, lavasteena. Ihan kuin joutuisin kävelemään varpaillani hyvin, hyvin heikoilla jäillä peläten, että sanon tai teen jotain väärää, joka syöksee hänet unohtamaan moiset raitistumisaikeet. Anteeksi, siis eihän hän raitistumisesta puhunut, vaan vähentämisestä. Kaikkihan sen tietävät, että siitähän ei tule yhtään mitään. Vai tuleeko? No, mutta jos hän nyt johonkin kokoukseen saisi edes nokkansa työnnettyä sisään, niin olisi sekin jo askel parempaan. Tai vaikka edes vierailtua Päihdelinkin nettisivuilla tai soitettua auttavaan puhelimeen. Jotain. Niin kuin hän itse sanoi, niin vauvanaskelin eteen päin. Se on kuitenkin mielestäni jo hemmetin iso askel, että hän on asian myöntänyt perheelleen ja on pyytänyt tukea. 

Mutta niin, en tosiaan tiedä miten minun tulisi asiaan suhtautua. Antaa hänen nyt olla rauhassa pidemmän ajanjakson, hienovaraisesti kysellä (minkä hän tosin kielsi minua tekemästä), olla normaali ja kertoa arkipäiväisistä asioista (jolloin en itse tunnusta ongelmaa, mutta häntä se muutoin ahdistaa) vai miten? Huoh. Ehkä en painosta häntä ollenkaan ja autan häntä siten kuin hän itse pyytää. Tosin, kunhan tässä nyt mennään muutama päivä eteen päin niin hieman näkee mikä on meininki. Tällä hetkellä voin vain sydämestäni itsekseni toivoa, että hän edes aukaisee sen meilin, johon kirjoitin (hänen pyynnöstään) niitä kanavia, joiden kautta hän voi apua lähteä hakemaan. Onhan sekin jo jotain. Mutta sen tiedän, että tällä nimenomaisella hetkellä hän on vielä ryyppäämässä, koska oli kyseisen reissun jo sopinut. Onko se viimeinen ristiretki (ennen retkahduksia), jää nähtäväksi. Tuskin, mutta toisaalta voin kuvitella, että hän saattaa ongelmastaan keskustella ja ainakin hänen äänestään kuulsi syvä kyllästyneisyys juomista kohtaan, hän vain ei osaa lopettaa vaikka niin haluaa. 

Hädässä ystävä tunnetaan

Joku tuolla kyseli kommenttilootassa, että miten menee. Tarkoitus on ollut monta kertaa kirjoittaa, mutta opiskelut ovat vieneet taas kaiken ajan ja olen ollut todella väsynyt niiden suhteen, jolloin sen varastetun vapaa-ajan on käyttänyt vain laiskotteluun ja muihin kivoihin asioihin. Tietysti olisi varmasti tehnyt itselle hyvää hieman kirjoitella ja saada selkoa omiin ajatuksiin. Ehkä ei ole alitajuisesti halunnut lisäkuormitusta jo ylirasittuneille aivoille, kun kaikki oleellinen aivokapasiteetti on tarvinnut käyttää niihin opiskeluihin.

Syksy suurimmaksi osaksi sujui hyvin -ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Tietenkin Tyypillä oli omat reissunsa ja taas ne "loisteliaat" hetkensä, ja kerran pinnani paloi totaalisesti. Olin aloittanut kirjoittamaan tätä tekstiä aikaisemmin, ja tosiaan, kaikki oli tuossa vaiheessa mennyt hyvin. No, oli mennyt. Jos viime vuosi suurimmaksi osaksi meni hyvin, niin kaikki paska onkin kerääntynyt tälle vuodelle.

Enpä tiedä olisiko vuosi voinut paskemmin alkaa. Todennäköisesti, mutta on tässä kestämistä ollut taas ihan riittävästi. Kaikki sai alkunsa Tyypin joululomasta. Pyhien sijoittuminen kun salli hänelle viikon loman. Eli suomeksi sanottuna viikon ryyppyloman. Itse onneksi näin merkit jo ennen joulua, jolloin saatoin nostaa kytkintä hyvissä ajoin ja tehdä omasta joulustani mieluisan. En pitänyt Tyyppiin mitään yhteyttä. Eikä tarvinnutkaan, näin Facebookista kyllä hänen touhunsa ja kiitin onneani etten jäänyt kotiin.

Uusi vuosi juhlittiin rauhallisissa merkeissä, mutta sen jälkeiset viikonloput ovat olleetkin yhtä juhlaa! Ei ole riemulla ollut rajoja. Siis toisin sanoen Tyypin riemulla. Itsehän en hänen kemuihin ole osallistunut muuta kuin ilonpilaajana ja hänen puolestaan olen voinut painua *sinne*. Tämä kaava on itselle jo niiiin tuttu, että enää se ei aiheuta hirveän suuria tunnekuohuja. Pystyn käymään töissä ja opiskelemaan aivan normaalisti. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Jos totta puhutaan, niin ajatukset ovat päällisin puolin ok, mutta toisinaan alan mietiä liikaa ja silloin tulee paha mieli. Tyyppi on myös viime aikoina muuttunut oudoksi, epäilen suuresti että häntä vaivaa jokin tai hänellä on toinen. Itse väittää syyksi väsymystä. Niin no, vaikea tietysti arvata mistä väsymys johtuu. Olen miettinyt sitäkin, että ehkä tämä oli tässä. Olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen pelleilyyn ja selittelyyn. Toisaalta toivon, että hänellä olisi toinen, ja tasan tarkkaan en häntä takaisin toista kertaa ruinaa, oli sitten mikä tahansa teinipissis kyseessä. 

Kaikista eniten olen saanut viime aikoina voimaa ystävältäni. Hän erosi hiljattain ja kävi ilmi, että hänellä on ollut täsmälleen sama tilanne! Tai ei hän eronnut, kertoi että tuskin koskaan olisi kyennyt siihen, vaan mies otti hatkat (mikä puolestaan ystävääni kohtaan on loppujen lopuksi todella hyvä käänne). Olen onnellinen siitä, että minulla on ihan oikeasti lähiystäväpiirissä ystävä, joka tasan tarkkaan tietää mitä tunnen, ja miksi tämä kaikki on niin vaikeaa. Häntä erityisesti ajattelen näin ystävänpäivänä, kun tuntuu muutenkin, että kaikki suunnitelmat menevät pieleen. 

Yhdessä pitävä voimavara

Kirjoitan NYT, kun kerrankin ei ole tapahtunut mitään ikävää, päinvastoin. Jotta joskus olisi jotain positiivista kirjoitettavaa :)

Mietin tässä eilen kulunutta kesää, ja fiilikseni pääosin siitä ovat hyvät. Ajattelin alunperin, että tästä kesästä tulisi yhtä huono (tai huonompi) kuin viime kesästä, mutta kaiken kaikkiaan tämä on ollut kiva kesä. Tyypin muutamat toilailuit tuntuvat kokonaisuudessa pieniltä. Ja tietysti sitä haluaa unohtaa ne huonot kokemukset, vaikka pitäisi niitäkin toisinaan miettiä. Mutta enköhän ole miettinyt niitä täällä blogissa ja etenkin pääni sisällä ihan riittävästi.

Olemme tehneet kesän aikana paljon kaikkia kivoja juttuja, vaikka kaikki lomamme eivät olekaan sattuneet hyvin yksiin. Toisaalta sekin on ehkä hyvä, sillä ihan varmasti toisen pärstä olisi alkanut ärsyttää. Aika on myös tuntunut matelevan vapaalla eteenpäin, koska olemme ehtineet tehdä niin paljon kaikkea. Olemme grillailleet, tehneet pari pientä matkaa, käyneet huvipuistoissa, nähtävyyksissä, ottaneet rennosti ja tunnelmoineet kaupungilla turistien keskellä. Viettäneet sellaista normaalia arkea. Näitä muistoja on kiva muistella.

Erityisesti viime perjantai jäi mieleeni. Olimme varmaan ensimmäistä kertaa koskaan seurustelumme aikana hienossa ravintolassa syömässä. Meillä oli oikein mukavaa keskenämme ja miljöö oli kaunis. Ruokailun lopussa tarjoilija kysyi "vointiamme" ja Tyyppi siihen heitti läppänä vastaukseksi, että joo ihan hyvin tässä, kohta alamme tappelemaan. Uskalsi, koska emme oikeasti olleet silloin eri mieltä mistään, ja tuolla heitolla ennaltaehkäisi mahdollisen tulevan kinastelunkin. Tarjoilija siihen heitti vastaukseksi, että no ainakin te keskustelette keskenänne. Nauroimme kaikki. Hän kertoi näkevänsä paljon pariskuntia, jotka istuvat hiljaa koko illallisen ajan tuijottaen tyhjyyteen. Kyllä mekin sitä harrastamme, mutta lähinnä kebabpaikoissa, joissa silloinkin molemmat lukevat omaa (iltapäivä)lehteä (niitä kuitenkin kommentoiden).

Tämä sai minut ajattelemaan, että tosiaan, reilun kuuden vuoden jälkeenkin meillä silti riittää aina jotain keskusteltavaa (/kinasteltavaa) kaikesta maan ja taivaan väliltä. Harvoin olemme hiljaa. Paitsi silloin kun mökötämme, mutta sekin hiljaisuus käy sietämättömäksi vartin jälkeen. Jos olemme erillämme, tulee minulle paljon asioita mieleen, joista haluaisin Tyypille kertoa heti, mutta koska hän ei ole paikalla, osa asioista unohtuu. Joskus saatan pommittaa häntä useilla viesteillä päivän ajan, vain koska jotain hassua tai hölmöä tapahtuu jatkuvasti, enkä voi olla kertomatta, tai tarvitsen hänen mielipidettään. Toisinaan en voi olla ällistymättä siitä, miten samalla tavoin ajattelemme asioista. Jos en itse sano jotain asiaa ääneen, niin Tyyppi sanoo.

Tuon perjantai-illan kruunasi vielä yhteisen ystävämme kommentti. Hän ei ollut nähnyt meitä aikoihin ja kyseli parisuhdetilanteestamme. Kerroin hänelle, että olemme ihan virallisesti yhdessä. Hän siitä ilostui ja sanoi, että te olettekin niin toistenne kaltaiset, että teitä olisi vaikea miettiä erillään jonkun toisen kanssa. Niin, niin minunkin mielestä.

Tarinan opetus?

En ole vielä ehtinyt edes toteuttaa toista opetuskertaa, kun Tyyppi tekee saman tempun. Tänään koetut tunteet tässä järjestyksessä: ilo, väsymys, haikeus, epäilys, huoli, väsymys, ilo, välinpitämättömyys, huoli x 100, väsymys, huoli, jossittelu, huoli, pettymys, viha, huoli potenssiin sata, vitutus, viha potenssiin sata. 

Ajattelin, että olipa meillä maailman varmaan mukavin viikonloppu koskaan, ja siitä olisi kerrankin kiva kirjoittaa. Että ei aina ole sellaista paskaa. Että nämä on ne jutut, jotka on kivoja ja antaa voimaa. Ja että Tyyppikin näki millaista elämä voi olla, että hauskaa voi olla ilman kännejä/humalaa. Ja oli ihan vakavissaan elämässä sitä, no, näköjään päivän verran.  Eli se viikonloppuilo hävisi minun mielestä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, Tyypin tempauksista johtuen.

Sama vanha virsi: "Mä tulen sun luo, kun olen sitä ja tätä ja tota."  Eipä näy eikä kuulu! Valmiiksi jo eilen näköjään petasi puhelimen toimimattomuutta: "Puhelin on rikki." Eli ei toivettakaan saada kiinni. Aluksi ajattelin, että no se vain nukkuu , on valvonut melkein koko yön (lomalla). No ei kyllä yksikään tyyppi, etenkään Tyyppi, nuku kahtatoista tuntia tällaisilla helteillä putkeen nousematta edes vessaan/juomaan (vettä, mutta todennäköisemmin kaljaa)/katsomaan telkkaria. Tiedän, että ei ole käynyt Facebookissakaan.

Aloin huolestumaan. Aloin miettimään miltä tuntuisi saada kuolinilmoitus. Kesken työpäivän. Puhelimessa. Tuntisinko mitään? Tajuaisinko mitään? Jatkaisinko töitä vai menisinkö sekaisin? En todellakaan tiedä. Tuntisinko helpotusta? Nyt se on ohi, lopullisesti. Ei tarvitsisi ikinä miettiä entä jos... Luin vanhasta Me Naisesta Salla Paajasen haastattelun, jossa hän puhui poikansa kuolemasta. Että enää hänen ei tarvinnut pelätä, että jotain tapahtuisi, kun oli varmaa, että ei voisi enää tapahtua. Mietin myös hiljattain menehtynyttä Cory Montheithia ja hänen tyttöystäväänsä Lea Micheleä. Kuinka paljon kätkeytyykään kulissien taakse, ja oliko hänkin (Lea) yhtä huolissaan poikaystävästään. Inhosi niitä Coryn kavereita, jotka saivat hänet ratkeamaan. Minä ainakin inhoan ja vihaan Tyypin kavereita, joiden seura ja huolettomuus ja hauskuus on liian houkuttelevaa. 

Siihen ajatukseen pääsin ja tajusin, että Tyyppi on sellaisen henkilön seurassa. Pyyteli jo viikonloppuna Tyyppiä juomaan. Ja sillä hetkellä vihakäyräni nousi taas huippuunsa, ja tällä hetkellä olen äärimmäisen vihainen sekä Tyypille, että hänen kaver(e)illeen. Tyypin vakuuttelut kaikuvat päässä; Minä: "Aiotko tällaisen superkivan viikonlopun jälkeen tehdä taas oharit ja käyttäytyä vittumaisesti mua kohtaan?" Tyyppi: "No en aio. En todellakaan. Haluan olla sun kanssa."  Että minä vihaan itseäni, taas. 

Silmä silmästä

Löysin vihdoin itsestäni rohkeutta antaa samalla mitalla takaisin. Edellisen kirjoituksen jälkeen Tyypin käytös jatkui jotakuinkin samana. Ja luuli, että saa anteeksi vain anteeksi pyytämällä. Tai ei edes sillä. Että asiat eivät oikeasti tapahtuneet, jos kohauttaa vain olkiaan. No eipä mennyt ihan Tyypin kuvitelmien mukaan, ha. 

Olin taas huolissani valvonut erään yön yrittäen saada Tyyppiä kiinni. Hän oli tapojensa mukaisesti luvannut tulla auttamaan minua, mutta eipä vain kuulunut. Minulla meni koko viikonloppu aivan reisille, en voinut edes liikkua sängystä, saati että olisin mitään tehnyt. Olin niin vihainen ja pettynyt. En usko olleeni koskaan niin vihainen ja pettynyt.

Sunnuntaina Tyyppi sitten pyyteli hänen luokseen (ilman anteeksipyytöjä, aivan kuin hän ei olisi mitään tehnytkään). Vastasin ensin, että en jaksaisi tulla. Vaikka kostaminen on mielestäni hyödytöntä, niin minunkin mitallani on joku raja. Niinpä päätin kieroilla ja antaa hänen kokea miltä tuntuu toisen odottaminen ja täysi tavoittamattomuus. Ilmoitin Tyypille lähteväni hänen luokseen (oli jo ilta) ja että puhelimeni akku olisi vähissä. Sen sijaan oikaisin itseni sohvalle ja aloin katsomaan lempisarjaani monta jaksoa, jotta en perääntyisi ja ilmottaisi itsestäni mitään. Koska Tyypillä ei ollut akkua eikä laturia, joutui hän kommunikoimaan vain Facebookin välityksellä. Enkä tietenkään "lukenut" niitä viestejä. Annoin hänen kärvistellä koko yön. Seuraavana päivänä puolilta päivin vastasin hänen huolestuneeseen tekstiviestiin hyvin vähämalkaisesti.

Ilmeisesti Tyyppi edes jonkin sadasosan verran tajusi, että niin vain ei tehdä toiselle. En tietenkään usko, että oppi olisi kerrasta mennyt täysin perille, vaan toistan tämän tempun joku päivä. Annan hänen uskoa johonkin suunnitelmaan (jota hän oikein odottaa), mutta "unohdan" kyseisen suunnitelman, enkä varmaan muista ilmoittaakaan hänelle tekeväni jotain muuta. Sitten uskon hänen osaavan tuntea edes murto-osan siitä, mitä itse olen kokenut lukemattomia kertoja, ja hiukan ottavan vastuuta omista tekemisistään. 

Ärsyttää kun hän ei ymmärrä, että vaikka hänellä on oma elämänsä, niin silti hänen tekonsa vaikuttavat enemmän (tai vähemmän) minunkin elämääni ja parisuhteessa se vain menee niin, vaikka kuinka elettäisi omaa elämää. Sitten pitää elää yksin, jos kuvittelee, että ei ole mitään velvollisuuksia ja vastuuta. Mistä muistinkin, että tapahtuihan tässä toisenkin kerran, kun en hänen pillinsä mukaan tanssinut. Uskottelin, että tulisin toimimaan kuten hän halusi (oli pahalla päällä krapulasta, jota ei "saanut" edes olla), mutta käytännössä toimin täysin päinvastoin ja oman mieleni mukaan. Hän ilmeisesti hieman säikähti ja havahtui, että en olekaan enää niin kiltti ja narussa vietävissä kuin hän kuvitteli. Voi vain kiittää itseään, olen niin suuttunut hänen käytöksestään viime aikoina, että todellakin kohtelen häntä samalla tavoin, kunnes hän hieman aikuistuu ja tajuaa.

Hymy hyytyy...

Tervetuloa arki. Nyt kun Tyyppi on palanut töihin, on käytöskin sen mukaista. Voi taas remuta ja rellestää. Että mua kiukuttaa. En edes muista milloin viimeeksi olisin ollut näin kiukkuinen ja halunnut laukoa ilkeyksiä Tyypille oikein olan takaa. Vääntää veistä haavassa. Saada hänet yhtä pahalle mielelle, joka itselläni on. 

Sen lisäksi, että eräs lähimmistä ystävistäni petti lupauksensa (kummasti  jyvät erottuu akanoista muutettaessa...), on Tyyppi alkanut toimimaan samoin. Etenkin viimeisen viikon sisällä. Kovasti oli viikko sitten sitä mieltä, että juomiset on taas vähäksi aikaa juotu, kun hirveässä krapulassa joutui töihin menemään. No, heti kun viimeisetkin krapulan rippeet olivat tipotiessään, uskalsi Tyyppi hiljalleen aloittaa kevyesti yhdellä iltaolusella (rankka työpäivä ja vittumainen pomo). Ja kaiken lisäksi pyörtää viikonloppusuunnitelmiaan minun suhteen. Tajusi, että kun pääsi vihdoinkin kolmen kuukauden jälkeen omiin nurkkiin pyörimään, oli hän tullut luvanneeksi viettää ensimmäisen yön minun luonani, tietenkin selvin päin. 

Minun olisi pitänyt jo viikon alusta alkaen osata aavistaa tämä. Ja niin minä vähän aavistelinkin, en vain antanut ajatukselle sijaa ja siten en henkisesti valmistautunut. Eihän se olisi tullut kuulonkaan, että ei olisi "asennuskaljoja" voinut ottaa. Eli Tyyppi päätti tylysti vesittää kaikki suunnitelmat minun suhteeni. Viikonloppu alkoi loistavasti perjantaina jo kunnon riitelyllä, ilmeisesti Tyyppi haki vain syytä pysyä seuraavan päissä visusti näkymättömissä. Vaikka enpä mä ehtinyt hänelle soitella ja mikä lie mustasukkaisuus-kohtaus iski häneen yöllä, kun humalapäissään soitteli ja tivasi kenen kanssa olin (leffan, yöpuvun ja nukkumatin). 

Rivien välistä voi lukea kuinka hyvin "mä tulen sunnuntaina sun luo auttamaan" -lupaus piti paikkansa. Kovasti oli tulossa joo, istui oikein bussissa, mutta ilmeisesti bussin ikkunaan oli heijastunut liian monen baarin kuva ja unohti mihin oli matkalla. Piti ihan kahteen kertaan ilmoittaa, ettei vissiin kannata tulla, kun senkin unohti, että oli jo ilmoittanut. Ilmeisesti tajusi toisesta kerrasta kuinka kiukkuinen olen, sillä eipä ole pihaustakaan kuulunut. Enkä kyllä vastaisi vaikka kuuluisi. Olen kiukkuani yrittänyt purkaa omiin askareisiin (joita todellakin riittää) ja kivaan tekemiseen. Ottaa vain aivoon, kun meni taas lupailemaan ja kaikki lupaukset Kankkulan kaivossa. Oikein kirjaimellisesti. Ja mun viikonloppu pilalla. Ilmeisesti ei voi Tyyppi asua yksin, kun 24 tuntia on ehtinyt olemaan ja heti jo aivan ympäripäissään. Eipä käy kateeksi hänen huomista työpäiväänsä (jos sinne asti edes kykenee, enäänhän ei ole väliä, kun paikkaa vaihtaa. Että onnea vaan uudelle firmalle!) 

Rauha myrskyn keskellä

Sitä näköjään itsekin sortuu ennakkouuloisesti ajattelemaan aina pahinta. Kai se on sitä realismia, jota alkoholistin kanssa tarvitsee pitääkseen itsensä koossa ja välttyäkseen turhilta pettymyksiltä.

Lomat tulivat ja menivät ja sujuivat oikein mallikkaasti. Tyyppikään ei remunnut eikä rellestänyt, ja meillä oli elämä ihan normaalia. Tai niin normaalia kuin se nyt saattoi olla. Ehkä se on se työ, joka vaatii aina viikonlopulla rentoutumaan, ja siitä on tullut vain jotenkin tapa, että töistä kun perjantaina pääsee, niin tie käy kaljakaupan kautta kotiin. 

Meillä on kyllä ollut elämä viime aikoina niin täyttä pyöritystä ja muutosta, että hyvä kun perässä pysyy. Minä olen päässyt muuttamaan siitä meidän pahasta asunnosta pois (minkä vuoksi en ole ehtinyt edes kirjoittamaan) ja Tyypillä on uudet työkuviot, joiden myötä hän joutuu skarppaamaan juomisensa suhteen. Rakastan nykyistä asuntoani ja tuntuu, että olen päässyt aloittamaan oman elämäni puhtaalta pöydältä. Ja uskomatonta, mutta ympäristönvaihdos on vaikuttanut positiivisesti myös Tyypin ja minun suhteeseeni. 

Asuinympäristönikin on paljon parempi aiempaan verrattuna. Lisäksi lähistöllä asuu paljon ystäviä ja sukulaisia, joten heidän tapaamisensa tuntuu huomattavasti helpommalta ja tähän uuteen asuntoon on kivempi kutsua ihmisiä kylään. Mielialani on kohentunut huomattavasti ja en voi muuta kuin hymyillä koko ajan. Joka puolestaan vaikuttaa myös suhteessa Tyyppiin (en ole kärttyinen koko aikaa). Jännä miten asuinpaikalla on noin suuri merkitys ihmisen elämään, mutta onhan sillä. Jokainen varmasti toivoo rauhallista ja turvallista paikkaa ympärilleen, sehän on ihmisen yksi perustarpeista tuntea olonsa turvalliseksi.

Olen erittäin onnellinen enkä voi olla tarpeeksi kiitollinen kaikesta tästä. Juuri nyt minulta ei puutu yhtään mitään missään mielessä (ennemminkin voisin lahjoittaa pois, vaikka vähensin tavaraakin muutossa jätesäkkikaupalla), en stressaa mistään, en ole huolissani Tyypistä eikä minua sateinen sääkään haittaa, parempi vain. Vaikka asunnon kanssa on paljon tekemistä, niin tuntuu että rauha olisi laskeutunut sisimpääni ja nyt on oikeasti hyvä olla.