Vuosi pulkassa ja pulkka ojassa

No loppuihan se tämäkin vuosi viimein. Pohdiskelin tuossa eilen tekstini kirjoittamisen jälkeen kulunutta vuotta. Vuosi kokonaisuudessaan on ollut suoraan sanottuna ihan paska. Joitakin huippuja ja hyviä hetkiä sinne onneksi mahtuu, että on edes jotain mitä muistella.Mutta enenn kaikkea olen oppinut paljon itsestäni, ihmisistä ja suhteista.

Tällä hetkellä kaduttaa suuresti se, että ikinä menin mitään Toisen kanssa edes säätämään. Tästä opin sen, että a) ei pidä sekaantua nuorempiin b) ei pidä sekaantua tyyppiin, joka on eroamassa/jollain tasolla varattu ja c) missään nimessä ei pidä sekaantua nuorempaan tyyppiin, joka on eroamassa/jollain tasolla varattu. Koskaan. Siis ainakaan huomattavasti nuorempaan. Kuinka paljon helpommalla sitä olisikaan päässyt.

Onneksi virheistä voi oppia ja siinä mielessä kyseinen säätö ei kaduta. Ja silloin koin sen oikeanlaisena. Hmph, kuinka tyhmä sitä voikaan joskus olla. Sorruin taas sinisilmäisyyteen, vaikka luulisi että tässä iässä tällä elämänkokemuksella sitä olisi fiksumpi, etenkin juuri nuorempien suhteen. Suhdettani Tyyppiin koeteltiin taas -yllättäen- työpaikan pikkujouluissa. Olin tietenkin imarreltu, mutta tällä kertaa mieleeni ei edes juolahtanut tehdä mitään tyhmää, vaikka ehdotuksia tulikin. Koen olevani sen verran velkaa Tyypille, että seuraavaksi olen sitten ihan oikeasti eronnut. Jos nyt ikinä mitään "eroa" edes tulee.

Anonyymi kyseli tuossa edellisessä postauksessa, että olemmeko yhdessä, palaneet yhteen, eronneet vai mitä olemme. Totta puhuen en kyllä itsekään tiedä. Eikä tiedä Tyyppikään. Sanomme, ettemme ole yhdessä, mutta vietämme todella paljon aikaa yhdessä, etenkin nyt näin loma-aikaan. Tosin olihan tuossa jaksoja jolloin taas erosimme ja "Nyt tämä oli sitten tässä. Piste." Minulla on vain sellainen tunne, että tämä juttu ei olu kuitenkaan kaikesta huolimatta loppuun asti katsottu. Minulla on tunne, että Tyyppi vielä johonkin suuntaan juomisensa suhteen menee. Tosin en tiedä onko suunta ylös- vai alaspäin, mutta luulen, että siihenkin tulee vastaus piakkoin. Sen olen itselleni tehnyt selväksi, että jos suunta on alaspäin niin sinne saa sitten painua ihan yksinään. 

Koko vuosi on ollut yhtä edestakaisin vääntämistä. Kesä oli huonoin ikinä. Joulu oli paras ikinä. Ja kaikkea siltä väliltä on tähän vuoteen mahtunut. Sen tosin sovimme, että JOS jompi kumpi kohtaa jonkun, niin siitä kerrotaan toiselle heti. Luulen kuitenkin, että rakastamme vain ihan liikaa kumpikin irrottautuaksemme toisesta. Minulla on ollut pitkään hyvä ja levollinen olo.Ja sitä Tyyppikin on sanonut, että nyt on ollut niin mukavaa.

Uskon, että ensi vuosi on parempi. Olen löytänyt kunnioituksen Tyyppiä kohtaan uudestaan (vai onko sitä koskaan ollutkaan...?). Haluan olla hänelle lojaali. Minulla on hyvä olla hänen kanssaan. Muutes, hän ei eilen tullut humalassa :) Nämä ovat asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Tiedän senkin, että pystyn vallan hyvin olemaan ilman hänen seuraansa jos hän on juonut, minulla kyllä riittää muutakin tekemistä. Tuntuu, että olemme aloittaneet kaiken alusta ja puhtaalta pöydältä. Kummallakaan ei ole enää mitään syytä satuttaa toista, koska kaikki luurangot ovat kaivettu kaapeista. 

Mielenkiinnolla odotan vuotta 2013. Vain aika voi määritellä mitä suhteessamme tapahtuu. Sen ainakin tiedän, että Tyyppi on muuttunut parempaan tämän vuoden aikana, vaikka retkahduskia tietenkin on sattunut. Ehkä tosiaan sen pulkan saa vedettyä edes sieltä ojasta ylös ensi vuoden aikana.

Joulun jälkeinen onnellisuuskrapula

Sainpahan puserrettua viimeiset koulutehtävät ja joululomalla olen vain nukkunut. Ja nukkunut. Ja nukkunut.  Olo on kuin Forrest Gump -leffan Jennyllä, joka tulee rankkojen biletysvuosien jälkeen nukkumaan Forrestin luo. Sillä erolla tosin, että itse ei tässä ole paljoa bilettänyt. Edelleenkin nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka lastensa vuoksi valvovat öitä ja lisäksi käyvät töissä. Siinä yksi syy lisää, jonka vuoksi minusta ei olisi äidiksi. 

Eräänä perjantai-iltana tässä taannoin juttelin Tyypin kanssa. Varmaan ensimmäistä kertaa koskaan ihan kunnolla. Olimme sopineet tapaavamme minun luonani ja Tyyppi sitten ilmestyi. Humalassa tietenkin. Olin odottanut tapaamista, ja petyin suunnattomasti hänen olotilastaan. Siitä alkoi kyllä sellainen asioiden vatvominen että, mutta joka loppujen lopuksi tuotti hedelmää.

Olin siis sanonut hänelle, etten koskaan suostu tapaamaan häntä humalassa/kännissä. No, Tyyppi kuitenkin otti riskin ja tuli luokseni krapulakännissä. Hän sanoi, että näki jo ilmeestäni kun avasin hänelle oven, että petyin. Hän oli kääntymässä kotiin, mutta sanoin, että ei sillä ole merkitystä. Valehtelin itselleni. Hetken pystyin olemaan, kuin minua ei olisi asia haitannut juuri ollenkaan, mutta lopulta siitä kehkeytyi kuitenkin sanaharkka. Jonka myötä aloimme keskustelemaan. Tyyppi sanoi tietävänsä, että tunnen oloni pettyneeksi ja hän ei tiedä miksi tekee niin kuin tekee, vaikka tietää tekevänsä hallaa. Ja taas oltiin menossa hoitoon ja sitä rataa.

No, hoitoon ei olla menty. Vieläkään. Mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Ainakin hetkeksi. Vietimme aivan uskomattoman joulun. Parhaan joulun koskaan! Paras joululahja mitä saatoin saada oli viettää aikaa hänen kanssaan, selvin päin. Meillä oli todella mukavaa. Sanoinkin sen hänelle. Ei tarvinnut kuunnella kuorsaavaa miestä ja herätä haisevan känniääliön vierestä. Oli ihan uskomattoman hyvä fiilis (ja on vieläkin). 

Veikkaan tosin, että ei tämä lopullista ole, on vain tyyntä myrskyn edellä. Ja Tyyppi kun on yksin niin hän sortuu. Enää ei edes seuraavan päivän töillä tunnu olevan merkitystä. Ja varmaan juuri tällä hetkellä kun kirjoitan tätä juttua, niin Tyyppi on kiskomassa kaljaa kurkusta alas, vaikka meidän pitäisi nähdä vielä tänään. Mutta jos hän tulee humalassa, niin mikäs siinä sitten, ukko vain pihalle. En todellakaan aio katsella humalaista, etenkin kun huomenna menen itse töihin. 

Huomenna on uusi vuosi ja tarkoitus olisi olla ihan vain kotona hissukseen. No minä ainakin olen, enkä tosiaan stressaa sitä onko Tyyppi vai ei, senhän näkee sitten huomenna. Nyt vain nautin näistä hyvistä hetkistä, joita meillä on ollut. Ja Tyyppikin tuntuu nauttivan, hänestä on ollut mukavaa tämmöinen rento ja krapulaton yhdessäolo, kun emme ole riidelleetkään aikoihin. Hmmmm... niin minkähän vuoksi en ole ollut nalkuttava akka... 

Oppia ikä kaikki

Olen hengissä. Vaikka tällä hetkellä ei juuri siltä tunnu. Silmäluomia painaa yhtä paljon kuin betoniämpärit jaloissa. Silti on puserrettava. Itse asiassa, tässä olisi tiiviit kaksi viikkoa ja sitten saisi hyvällä omalla tunnolla viettää rauhallista joululomaa. Tehdä sitä mitä haluaa. Mietin tuossa juuri äsken, että pitäisikö vain yrittää valvoa kaksi viikkoa putkeen ja mennä neljän tunnin yöunilla. Lapsiperheissä arvatenkin tuttu ilmiö. Mietin vain kuinka tieteellistä ja fiksuja ajatuksia sitä alkaisi viikon päästä tenttipaperiin suoltamaan. Tai pohdintaesseihin. 

Vaikka kuinka olen yrittänyt muutaa opiskelumetodeja, tuntuu että päin metsään olen mennyt silti. Hullu minä meinasin vielä jatkaa sivuaineopintoja yhdellä lisävuodella. Tällä hetkellä valmistuminen tuntuu erittäin kaukaiselta, vaikka teoriassa sen pitäisi jo kolkutella ovella. Ainoa mikä siellä kolkuttelee on Kela. Ja Verotoimisto. Tämä on suoraan sanottuna ihan perseestä olla yksin elävä opiskelija pääkaupunkiseudulla. Jaksan sen sillä ajatuksella, että sitten KUN valmistun, pääsen (toivottavasti) alani töihin ja voin ehkä siirtyä vaaleasta makaronista tummaan. Opintolainojahan sitä kuitenkin joutuu makselemaan takaisin. Aika älytöntä, että ei riitä tuet ja työnteko, vaan lisäksi pitää ottaa lainaa, että saa pakolliset laskut maksettua. Sapettaa.

Tyyppikin on hengissä. Suhteemme on pysynyt samana, tosin välillä on ollut tiivimpää ja nyt taas ei niin tiivistä yhdessäoloa. Mitäs kirjoitinkaan edellisellä kerralla? Valehtelin itselleni. Jotain, että pidän rajat siinä Tyypin juomisessa, en suostu näkemään jos hän on ottanut. Paskan marjat. Pystyin pitämään niitä rajoja ehkä viikon-kaksi. Sitten ne vain jotenkin unohtuivat. 

Asustelin hetken hänen luonaan ja huomasin, että MIKÄÄN ei ole muuttunut. Siinä syy tämänhetkiseen ei niin tiiviiseen yhdessäoloon. Tällä kertaa olo oli "eron" (emmehän ole olleet yhdessä aikoihin) jälkeen todella paljon paskempi, mutta olen päässyt ensijärkytyksestä yli. Se minua vain pohdituttaa, että kaiken järjen mukaan yliopistolla pitäisi olla muita henkilöitä samassa tilanteessa; että puoliso juo. Miksi se ei näy ulkopuolisille? Olisi mielenkiintoista tietää mitä muut minusta ajattelevat. Luulevatko he, että minulla on kaikki hyvin ja asiat hoituu tuosta noin vain. Toisaalta tämä vuosi on ollut mukavaa vaihtelua olla ihan vieraalla maalla sivuaineessa, koska siellä minulla on vain tuttavia, kenestäkään ei ole tullut läheistä ystävää kenelle uskoutuisi. Joten kukaan ei tiedä millaista elämäni onja saan puhua ihan muista asioista ja miettiä muita juttuja. Sekin on mukavaa, ei tarvitse vatvoa asioita, jotka eivät näköjään miksikään muutu. Voin sitten vatvoa niitä täällä.

Eipä tässä tosiaan tarvitse seuraavaan kahteen viikkoon miettiä muuta kuin essee sitä ja essee tätä ja lähdekirjallisuutta sieltä ja toista täältä ja jossain välissä pitäisi oppiakin jotain. Mutta kaikesta tästä Tyyppi-kuviostakin voi huomata, että olen todella huono muuttamaan opiskelumetodejani tai että kerrasta sitä oppisi...

Samaa vanhaa

Ja niin se aika vaan on vierähtänyt. Opiskelut alkoivat taas ja elämä on hieman erilaista. Sitä ei oikein pysty kuin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, ja tällä hetkellä tuo asia on opiskelu. Nytkin pitäis olla nenä kiinni kirjassa, mutta tässä minä vaan aamukahvia hörpin. Olen erittäin hidas herääjä, etenkin vapaapäivinä. Tuntuu, että vasta iltapäivästä pystyn  toimimaan ja ajattelemaan suht järkevästi. Ennen tein koulutehtäviä yömyöhään, mutta nyt huomaan, että unesta on tullut minulle erittäin tärkeää ja menen mieluummin nukkumaan, kuin silmät ristissä yritän ottaa tolkkua jostain. Lomalla jaksoin valvoa vaikka kuinka, mutta jo kahden opiskeluviikon jälkeen huomaan, että perjantaisin olen aivan loppu ja silmät alkavat lumpsua viimeistään kymmeneltä.

Koska keskityn opiskeluun, en jaksa niin välittää Tyypin ongelmasta. Olemme olleet nyt yhteyksissä enemmän. En osaa määritellä suhteemme laatua. Panosuhde? Ehkä se on vain sitä. Siitä tosin pidän tiukasti kiinni, etten suostu tapaamaan häntä, jos hän on humalassa/krapulassa tms. On hän seurassani mutaman ottanut viikonloppuisin, mutta ei humalaan asti. Ja jos huomaan, että hän alkaa humaltua, mainitsen siitä. Ja nykyään hän ottaa asian hyvin vastaan, ei ala syyttelemään tai maanittelemaan, juo vain kiltisti vettä. Että sentäs jotain on muuttunut. Ja aina hän on ollut tyytyväinen, kun on seuraavana päivänä herännyt ilman krapulaa, ja sanonut että on ollut mukavaa olla kanssani.

Oma urheiluni on hieman nyt jäänyt. Olen ollut ärsyttävässä flunssakierteessä ja uimisesta ei ole tullut mitään. Pari kertaa olen yrittänyt, mutta palkaksi olen saanut migreenin tai vähintäänkin hirveän päänsäryn. Juoksemaankaan en ole mennyt, koska olo on ollut juuri niin raihnainen ja vaillinainen, että tuntuu että sisuskalut räjähtävät pienen ponnistelun jälkeen. Kohta tosin aion viis veisata flunssasta, enhän voi koko syksyä viettää neljän seinän sisällä, teen vain sitten todella rauhallisesti ja vähän aikaa.

Minussa on herännyt myös hirveä katkeruus ja katellisuus muita ihmisiä kohtaan. Ystäväni saa kahvikutsuja sieltä ja täältä (tosin kukaan niistä ei häntä miellytä, mutta silti), häntä lahjotaan ja muistetaan ja yllätetään kivoilla asioilla ja hän on erittäin pidetty. Tuntuu, että itsellä ei ole mitään. Kukaan ei tykkää. Paitsi juoppo ex. Joka ei ole ikinä lahjonut tai yllättänyt. Muuta kuin vetämällä perseet, eikä nekään lopulta ole yllättäneet. Erääksi lahjaksi sain häneltä tequila-pullon, joka arvatenkin päätyi lopulta hänen kurkkuunsa. Joululahjat olen ollut mukana ostamassa, tuo kirja. Syntymäpäivääni hän ei edes muista. 

Olen myös kateellinen kaikille muille tuttavilleni; he menevät naimisiin, saavat lapsia, ostavat asuntoja, matkustelevat, ovat mökeillänsä jne. Ainoa matka minkä minä teen on yliopiston ja kodin välillä, mikä sinänsä on aina yhtä jännittävää, koska jos vaikka junat ovat myöhässä tai ei koskaan tiedä kuka narkkari tai juoppo istuu viereen. Asuntoa en voi ostaa, naimisiin en mene (yksin se on vähän hankalaakin) eikä lapsiakaan nyt tähän elämäntilanteeseen missään nimessä kannata edes miettiä -jos niitä nyt ikinä edes muutoinkaan haluan.

No jaa, pitäisi olla kiitollinen mitä itsellä on, on päässyt edes opiskelemaan, mutta eipä noita oman alan työpaikkojakaan tunnu olevan. Pitää vain antaa itselleen lupa olla kateellinen ja katkera, ehkä siitä pääsee sitten helpommin yli.

Aika

Sinne meni Tyypin viimeiset tavarat. Tai no, vielä täällä jotakin riittää, esimerkiksi vaatteita. Uskomatonta miten paljon nytkin sitä kamaa kannettiin, vaikka juuri mitään ei pitänyt enää olla. Kauhulla mietin vain sitten sitä omaa muuttoani, jos sellainen onni minua joskus potkaisee... Tuntuu, että olen koko ajan heittämässä tavaraa roskikseen ja silti sitä roinaa vaan löytyy. Pitäisi opetella luopumaan. Kaikesta. Menneisyydestä, tavaroista, ihmisistä. 

Saimme Tyypin kanssa asiat selvitettyä. Nyt meillä on hyvät välit. Tai siltä minusta ainakin tuntuu, ei ole ahdistunut olo. Tästä on hyvä lähteä sitten uuteen elämään; opiskelut alkavat ensi viikolla ja koko loppuvuonna en paljon muuta ehdi tekemäänkään. Tietty aina löytyy aikaa toiselle, jos niin vain haluaa. Se on ihan paskapuhetta kun ihmiset sanovat, että ei minulla ole aikaa seurustella. Se on vain tekosyy sille, että ei ole ketään potentiaalista kiikarissa. 

Tuntuu, että koko kesä on ollut ihan paska ja keskeneräiset asiat ja kriisit ovat vaivanneet. Eikä ilmojenkaan puolesta ole ollut niin hehkeää. Onneksi nyt viimeisellä lomaviikolla olen saanut yhden jos toisen asian hoidettua, vielä pitäisi muutama homma tehdä. Tosin en ota siitä stressiä jos jää tekemättä, olenhan lomalla. 

Mietin juuri, että jos Tyypillä ei olisi alkoholiongelmaansa, olisimme varmaan erittäin onnelliset yhdessä. Tietenkin välillä olisi kausia kun toisen pärstä ärsyttäisi, mutta Tyyppi on todellinen sielunkumppanini. Alusta asti ajattelin, että viettäisimme loppuelämämme yhdessä eikä ajatus tuntunut ollenkaan vieraalta. Onhan meillä aina ollut vaikeuksia, mutta en ole halunnut luovuttaa helpolla. Kuitenkin on vaikeaa yksin pitää suhdetta yllä ja sittenhän siinä kävi niin kuin kävi. 

Nyt olisi niin helppo uskoa kaikki lupaukset, jotka olen ennenkin kuullut. Mutta eihän sitä kestäisi kuin muutama viikko ja taas oltaisiin samassa pisteessä kuin aikaisemmin, joten parempi vain sitä hokea itselleen. Ei vain pitäisi pitää mitään yhteyttä. Toisaalta tarvitsen itse aikaa sulatella asioita ja henkisesti valmistautua. Siksi tämä eroprosessikin on kestänyt nyt jo vuoden. Pitäisi löytää joku toinen. Toisaalta voinko edes löytää toista kun Tyypin kanssa asiat ovat niin vaiheessa. Että oma alitajunta kuitenkin haroo vastaan, en ole täysillä mukana. 

Eihän näihin auta muu kuin aika. Aika aikansa kutakin. Aika näyttää. Aika parantaa haavat. Sitten kun sen todellinen aika on. 

Paha saa palkkansa

...minä nimittäin. Tyyppi antoi samalla mitalla takaisin. Hän on käynyt panemassa jonkun kanssa. En tiedä miten minun tulisi siihen suhtautua. Kun hän sen kertoi, tuntui että joku olisi työntänyt tikarin suoraan sydämestä läpi, niin kovin se vihlaisi. Kaiken lisäksi kun Tyyppi vielä alkoi kehuskella miten ihana nuori blondi oli ollut kyseessä ja miten pitkään sessiota jatkui. Hyi v***u. Ei tarvitse kaikkea kertoa, kiitos. Eiköhän Tyyppi ole omalta osaltaan onnistunut minua satuttamaan jo ilman mitään panokertomuksiakin.

Tällä hetkellä istun Tyypin luona hyvin ristiriitaisin tuntein. Hän itse on siis töissä. En voi olla välillä miettimättä, että tuossako ne sen teki ja missä asennossa. Tyypin mukaan joka paikassa. Että kirpaisi. Tietenkin tiedän, että eihän minulla ole oikeutta olla suuttunut, olen itse toiminut samoin. Mutta jotenkin Toisen kanssa se oli vain hyvin valjua ja nopeaa, odotin milloin koko toimitus oli ohitse. Emmekä olleet kummallakaan kerralla minun luonani. 

Miten sain tietää tästä Blondista? Tulin eilen illala selvittelemään asiat Tyypin luokse. Tietenkään emme puhuneet heti, Tyyppi oli muutaman siiderin juonut ja katsoi "tärkeitä" tv-ohjelmia. Kello meni eteenpäin ja tuli yö. Olimme käymässä nukkumaan (jäin Tyypille yöksi) kun sitten vihdoinkin avasin suuni. Kerroin, että valehtelin Toisen nimen ja kerroin myös miksi. Sen jälkeen näin Tyypin yöpöydällä avatun kortsupaketin. Toisin kuin olettaa voisi, en kuitenkaan raivostunut. Hyvin tyynenä ja viileänä tokaisin vain, että mikäs se tuossa sitten on? Että pata kattilaa soimaa. Pienen salapoliisityön ansiosta olen saanut selville, että Tyyppi on ilmeisesti ollut tämän Blondin kanssa baarissa -yllättäen- viikko sitten lauantaina. Ja tullut näköjään tänne. Ja kuitenkin samaisena yönä (?) hän sitten on minulle alkanut laittelemaan viestejä kuinka rakastaa plaplaplaa...

No, yö meni miten meni. Juttelimme aamuyöhön asti. Minä tietysti välillä itkin hillittömästi, lähinnä kaikkea, miten hänen juomisensa on minuun sattunut jne. Ja kerroin Tyypille kaiken Toisesta. Miten juttu alkoi ja miten meillä oikeastaan ei edes ollut mitään juttua. Välillä Tyyppi lohdutti minua. Oli niin turvallista olla hänen syleilyssään. Ihan kuin olisin tullut kotiin. Tajusin kuinka hirveä ikävä minulla on häntä ollutkaan. Ja päinvastoin.

Hän ihan tosissaan haluaisi lähteä hoitoon. Lupasin häntä tukea ja tulla mukaan. Luulen, että se tekee itsellenikin hyvää. Tyyppi pyysi minulta vielä yhtä mahdollisuutta. Sanoin, että siihen tarvitsen häneltä sitten konkreettisia näyttöjä, pelkkä asioiden lupaaminen ei minulle riitä. Sovimme, että nyt emme salaile enää toisiltamme mitään. Olemme tapelleet ja satuttaneet toisiamme niin paljon. Haluaisin vain alottaa puhtaalta pöydältä. Nyt kun itsekin tunnistan sairastuneeni läheisriippuvuuteen, niin osaan suhatutua Tyypin ongelmaan hiukan eri tavoin. Tiedän, että minun tulee vain ihan oikeasti elää omaa elämääni.

Joka tapauksessa emme siis ole yhdessä. Sovimme (ainakin minun mielestäni), että kerromme heti jos aiomme tavata jotakuta; mennä kahville tms. Itse en ole koskaan harrastanut yhdenyönjuttuja, minun tarvitsee tuntea toinen ihminen edes jollain tasolla, että voisin hänen kanssaan miettiä mitään peuhaamisia, joten omalta osaltani voin olla suhteellisen luottavaisin mielin että kenenkään kanssa yhtäkkiä mitään hommaisin. Tyypistä en sitten tiedä, hänellä kun on ollut kuulemma joku toinenkin randommuija. 

Olenkohan maininnut aiemmin siitä Kiinnostuksen kohteesta työpaikalla? Pyysin siis erästä kundia kahville, mutta hän ei periaatteesta lähtenyt. Vaikka itse asiassa en ole edes töissä juuri lainkaan, nyt kun opiskelut taas alkavat. Kerroin myös Tyypille, että olen pyytänyt Kiinnostusta kahville, mutta että sain rukkaset. Tosin mitään lopullista ei ole vielä kiveen hakattu. En tiedä. Aika näyttää. Kerron Kiinnostuksesta joskus toiste.

No, tässä siis odottelen että Tyyppi tulee töistä. Asiat jäivät jotenkin vielä kesken. Ja nyt minulla on ollut päivä aikaa sulatella hänen tekemisiään. Kuvittelin että se ei sattuisi, jos hän tekisi samoin, mutta kuinka väärässä olinkaan. Ilmeisesti rakastan häntä vieläkin todella paljon. Tyyppi on elämäni tärkein mies kolmesta: isä, isäpuoleni ja Tyyppi. Ja miten samanlaisia he ovatkaan, mutta kuitenkin erilaisia juoppoja kaikki. Molemmat Tyypin kanssa kirosimme sitä, että kuinka helvetin vaikeaa tämä eroaminen on. Mutta se johtuukin siitä, että rakkaus ei ole loppunut, vain usko ja toivo. Molemmilla kuitenkin on halu pitää välit kunnossa, tapahtui sitten mitä tahansa, joten ehkä se on ihan hyvä lähtökohta. En tiedä. 

Riita poikki ja voita väliin

Eipä sitten puhuttukaan tänään. Aluksi olin ihan raivona, koska Tyyppi oli yllättäen sopinut illalle jotain, eli siis käytännössä olisin joutunut keskustelemaan kellon kanssa kilpaa. En kuitenkaan halunnut sellaista, koska hätäpäissään saattaisi joitakin asioita jäädä sanomatta. Oletin tietenkin, että Tyyppi oli sopinut jotain ryyppyreissuja kavereidensa kanssa, ja siksi suutuin hänelle, Tyyppi kun ei suostunut kertomaan mikä se meno oli.

Aikamme Facebookissa tapeltuamme siitä tulisiko asiat ensinnäkin selvittää siinä juuri silloin vai ei, kiukkumme alkoi laantua molemmilta ja päädyimme jopa sovintoon. Sovimme myös uuden tapaamisajankohdan. Tyyppikin lopulta kertoi, että tämäniltainen äkillinen meno oli työhön liittyvää asiaa. No olisiko ollut vain parempi mainita se ensin eikä suututtaa minua? Välillä en vain voi ymmärtää miesten logiikkaa. 

Se oli kuitenkin suurta edistystä, että emme lopettaneet keskustelua riitaan. Tuntuu, että nykyään kaikki mitä keskenään juttelemme johtaa viiden minuutin sisällä erimielisyyksiin ja riitaan. Sen vuoksi olen ollut hiljalleen jo hällä väliä -asenteella, että ei enää kiinnosta olla missään tekemisissä. Mutta nyt sitten vain odotellaan, että josko nämä asiat sitten saisi selviteltyä tässä lähiaikoina. Onhan tätä vatvottu jo iäisyys ja uskon, että se olisi molemmille parempi että asiat kerrotaan juuri niin kuin ne ovat.

Soutaa, huopaa, ero

Puhun Tyypistä preesensissä, vaikka minun tulisi ehkä käyttää mennyttä aikamuotoa. Toisaalta blogi käsittelee pitkälti eloani hänen kanssaan, joten on jotenkin luontevaa käyttää preesensiä menneen sijaan. Mutta olemme siis eronneet. Tai ainakin kovasti yritän. Onhan tässä eroa tehty jo vuoden päivät. Se vain ilmeisesti ei ole Tyypille mennyt jakeluun. (Kuten ei ehkä itsellekään...?)

Kuten joskus mainitsin, olen käynyt Päihdelinkin keskustelualueella lukemassa juttuja. Tarinani on hyvin samanlainen kuin useimpien alkoholistien puolisoiden. Jonkin verran pieniä eroavaisuuksia tietenkin on elämissä, mutta alkoholistin puolisona olo ja puolison ajatukset noudattavat hyvin pitkälle samaa kaavaa, lähes sanatarkasti. Toisinaan saatan jopa nauraa jutuille ääneen, koska olisin saattanut itse kirjoittaa juuri samalla tavoin. Niin uskomatonta. Joten kaikki alkoholistin puolisot tietävät varmasti miten helvetin vaikeaa se lähteminen on. Koska se alkkis on kuitenkin se ihana rakas. Joka vain sen läheisen mielestä juo liikaa.

Luulen että jotkut läheiset saattaisivat jopa pitää Tyypin juomista lähes normaalina. Osaahan hän olla viikot juomatta ja toisinaan saattaa mennä viikonloppuja kun hän juo vain muutaman oluen. Mutta itse kun olen elänyt tässä elämässä reilut viisi vuotta, niin minulle se pienikin pisara on liikaa. Tyyppi on kuitenkin joskus ollut paljon pahemmassa jamassa ja katsoinhan häntä silloinkin. Jotenkin se on elämän ironiaa, että hän kun alkaa raitistumaan niin minä potkin hänet pellolle. Toisaalta, yhtä moni alkoholistin puoliso tietää miten raskasta raitistuvan alkkiksen kanssa eläminen on, voi olla jopa raskaampaa kuin alkkiksen. Koko ajan saa pelätä retkahdusta. 

No, Tyyppihän ei ole raitistunut. Mutta kovasti haluaisi. Tai en tiedä haluaako hän sitä itsensä vuoksi vai minun. Sanoinkin sen hänelle, että hänen itse täytyy sitä haluta. Hän haluaisi että tulisin hänen mukanaan A-klinikalle tai jonnekin, hänellä kun ei ole ketään muuta ketä voisi pyytää. Hieman varauksellisesti olen valmis menemään mukaan, mutta en haluaisi että hän kuvittelisi siitä mitään. Koska ihan oikeasti tällä kertaa haluan, että hän tosissaan teoillansa osoittaa tarkoittavansa mitä puhuu.

Joka tapauksessa, erosin hänestä viikkoja sitten. Ensimmäinen viikko oli ihan kamala. Itkeskelin ikävääni ja toivoin hänelle aina nukkumaan meneessä hyvää (edelleen toivon sitä joka ilta). Toisena viikkona elämääni astui tämä uusi ystävä, joka vei ajatukseni ihan muualle enkä ollut yksin ikävissäni. Kolmantena viikkona Tyyppi sitten luki sen ystävälleni tarkoitetun fb-viestin, jonka perusteella hän luuli, että olen pettänyt häntä vuoden. Vaikka viestistä ilmiselvästi käy ilmi, että puhun jostain menneestä ajasta ja Toisen tapaamisesta, en mistään pettämisestä tms. Viestissä lisäksi oli asiayhteydestä irrotettuja sarkastisia lauseita, koska olin puhunut niistä ystäväni kanssa päivän aikana kasvotusten. Tietenkin nuo lauseet Tyyppi tulkitsi väärin.

Haluaisin vain nähdä Tyypin kasvotusten selvin päin, jotta voisin selittää hänelle koko sotkun. Ja jotta saisimme puhuttua asiat halki. Hän on joka toinen viikonloppu sitä mieltä, että ei voi antaa minulle mitään anteeksi ja vihaa minua jne, ja joka toinen viikonloppu hän rakastaa minua kaikesta huolimatta maailman eniten ja kaikkien asioiden on tapahduttava heti hänen tahdostaan. Haluaisin hänen tietävän ja ymmärtävän etten ole koskaan häntä pettänyt (vaikka hän niin luulee, sillä emme olleet yhdessä silloin), en nöyryyttänyt tai loukannut. Että hän merkitsee minulle kaikkea, mutta että en vain voi olla hänen kanssaan. Että rakastan häntä, mutta en tykkää hänen tavoistaan, juomisesta etenkään. Haluaisin silti pitää hänet elämässäni ja haluaisin olla hänen tukenaan, jos hän sitä tarvitsee. Tietenkin jos hän kaiken kuulemansa jälkeen vihaa minua niin sitten en voi sille mitään, mutta ainakin hänellä olisi siihen oikeat perusteet. Ja ennen kaikkea, koirani vuoksi haluaisin että tulisimme toimeen ja että hän voisi halutessaan olla koirani kanssa, sillä on hän kuitenkin yli puolet koirani elämästä kuulunut perheeseemme ja heillä on keskenään aivan erityisen läheinen suhde.

No, olemme sopineet huomiselle tapaamisen ja nähtäväksi jää mitä tulee tapahtumaan. Vai näemmekö ollenkaan. Emme ole nähneet sitä pariviikkoisen takaista (onko siitä jo niin kauan?) tiistäiyötä lukuunottamatta viikkokausiin. Emmekä olleet oikein yhteydessäkään. Mitä nyt Tyypiltä on saattanut tulla niitä ikävöinti tai haistatteluviestejä joskus viikonloppuisin. Vähän kyllä jännittää ja pelottaa, että miten asiat menee. Vai ollaanko samassa jamassa kuin ennenkin. Tosin Tyyppi taas osasi tänää muistuttaa omasta pikkumaisuudestaan, josta tajusin taas että miten vaikeaa tämä asioiden sopiminen ja puhuminen on ja joka on myös yksi syy siihen miksi en halua olla hänen kanssaan. Kun kaikesta pitää vääntää sitä saatanan kättä ja kumpi sanoi tai teki ja mitä ja milloin ja kumpi on oikeassa. Hohhoijaa. No, omat intressit on siinä mielessä laimeat, että en kohta edes yritä selvittää mitään, ajatelkoot sitten mitä lystää ja olkoot katkera jos niin haluaa.

Synkkä Paratiisi

En välttämättä ole ilmaissut selkeästi, että olemme eronneet Tyypin kanssa kolmisen viikkoa sitten (kuten edellisen postauksen Tatu mainitsi). Emme ole soitelleet kuin pari kertaa ja vain asiasta (Tuletko hoitamaan koiraa? Heippa. Tuotko tavaroita? Heippa.) Olemme nähneet pikaisesti kahdesti, tällä viikolla yritimme siis selvitellä asioita. Haluaisin kertoa hänelle aivan kaiken. Ilman mitään valkoisia valheita. Hän ei suostu vastaamaan edes puhelimeen. Kai hän on siihen oikeutettukin.

En sen enempää ruodi nyt tässä kaikkea tapahtunutta, jätän sen toiseen kertaan. Olin lenkillä ja lenkin lopussa soittimestani kuului Lana Del Reyn kappale Dark Paradise. En ollut aiemmin kuunnellut sanoja, mutta nyt pysähdyin. Pääsin kotiin ja kuuntelin kappaleen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Aivan kamala ikävä ja kaipuu ja kaikki se rakkaus vyöryi ylitseni. Itkin. Kunnolla. Räkä poskella. Miksi. Miksi typerä, paska alkoholi pilaa kaiken?!  (Ja juuri kun sain tämän kirjoitettua Tyypin veli katsoi asiakseen ilmoittaa, että Tyyppi oli lauantaina (ilmeisestikin ryyppyreissulla) hävinnyt jonnekin, veli kun sunnuntaina oli yritellyt tavoittaa ja kyseli minulta Tyypin työnumeroa. Kiitti, meni sekin ikävä sitten siinä, mihinkäs Tyyppi olis tapojaan muuttanut.)

Lana Del Rey, Dark Paradise

All my friends tell me I should move on
I'm lying in the ocean, singing your song
Ahhh, that's how you sang it
Loving you forever, can't be wrong
Even though you're not here, won't move on
Ahhh, that's how we played it

And there's no remedy for memory your face is
Like a melody, it won't leave my head
Your soul is haunting me and telling me
That everything is fine
But I wish I was dead

Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you
I'm scared that you won't be waiting on the other side
Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you
I'm scared that you won't be waiting on the other side

All my friends ask me why I stay strong
Tell 'em when you find true love it lives on
Ahhh, that's why I stay here

And there's no remedy for memory your face is
Like a melody, it won't leave my head
Your soul is haunting me and telling me
That everything is fine
But I wish I was dead

Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you
I'm scared that you won't be waiting on the other side
Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you

But that there's no you, except in my dreams tonight,
Oh oh oh, ha ha ha
I don't wanna wake up from this tonight
Oh oh oh, ha ha ha
I don't wanna wake up from this tonight

There's no relief, I see you in my sleep
And everybody's rushing me, but I can feel you touching me
There's no release, I feel you in my dreams
Telling me I'm fine

Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you
I'm scared that you won't be waiting on the other side
Everytime I close my eyes
It's like a dark paradise
No one compares to you

But that there's no you, except in my dreams tonight,
Oh oh oh, ha ha ha
I don't wanna wake up from this tonight
Oh oh oh, ha ha ha
I don't wanna wake up from this tonight

Lankavyyhti

Kerroin saaneeni uuden ystävän, jonka kanssa on tullut vietettyä koneella aikaa. Ja paljon. Hänellä on ollut ihmissuhdeongelmia, on ollut lähes samanlaisessa tilanteessa kuin minä vuosi sitten Toisen kanssa. Joten meistä on ollut toisillemme tukea; hän on osannut kuunnella minua Tyypin suhteen ja vastaavasti minä olen osannut sanoa lohduttavia sanoja hänen ihastuksensa suhteen.

No, se onni joka minulla viimeeksi oli, olikin erittäin hetkellistä. Jos viime viikon tunsin itseni iloiseksi ja oloni mukavaksi, olen tällä viikolla rypenyt kaulaa myöten paskassa. Tuntuu että kaikki asiat ovat niin solmussa, ettei näitä saa auki yrittämälläkään. Puran epätoivoisesti sekaista lankavyyhtiä onnistuen saamaan sen vain enemmän solmuun. Rehellisyys ei näköjään kannata.

Tyyppi tuli koiravahdiksi tiistaina. Sen kummemmin yksityiskohtiin puuttumatta, hän näki vahingossa pätkän minun ja tämän uuden ystäväni fb-keskustelua, jossa mm. annan hänelle esimerkin lähes vuosi sitten toimimastani tavasta Toisen suhteen. Tyypin ei tarvinnut nähdä kuin Toisen nimi. Hän meni ihan sekaisin ja koko sisälukutaito hävisi saman tien. Oli erittäin mukava lukea "haista vittu" -viesti Tyypin väärien johtopäätösten saattelemana tilanteessa, jossa en välttämättä olisi halunnut romahtaa (en siis ollut kotona). En edes päässyt kotiin suorin tein asiaa selvittämään. 

Kun sitten myöhään illalla pääsin koneen ääreen, selvittelin asiaa Tyypin kanssa fb:ssä. Siitä ei sitten tullut mitään. Lopulta Tyyppi lähti taksilla luokseni, koska hänen oli saatava asiaan selvyys heti. Nyt tai ei koskaan. Mitä järkevää keskustelua kaksi eroavaa ihmistä voi käydä kello kaksi yöllä, kun toinen on juonut muutaman vitutusoluen ja on lievästi humalassa, ja toinen on niin väsynyt ja shokissa koko tapahtuneesta, ettei silmät edes räpsy. Ja kumpikin vain miettii että kohta pitää nousta töihin. No ei niin mitään.

Keskustellessamme Tyyppi tietenkin totesi, että hän haluaa hoitoon, mutta minun on tultava mukaan. Hän rakastaa minua ihan liikaa. Hän oli ollut lomalla neljä päivää selvin päin, mikä on kyllä saavutus sinänsä kun ryyppyseuraa oli koko ajan matkassa. Hienoa hänelle! Voin kyllä lähteä hänen tuekseen, jos hän sitä haluaa, mutta kun nuokin jankutukset olen kuullut ennen. Tietenkin rakastan häntä, mutta kuten sanoin hänelle, niin minun tulisi myös tykätä hänestä. Enkä tosiaankaan tykkää ihan kaikesta hänessä. Hän itsekin sanoi, että niin, rakastan häntä, mutta en sillä tavalla. Erosimme aamulla hieman jäykissä tunnelmissa ja illalla hän taisi peräti kaksi sanaa sanoa kun soitin hänelle. 

Tällä hetkellä Tyypillä oli mielikuva, että olisin pitänyt salasuhdetta yllä hänen selkänsä takana pitempäänkin, vuoden. Toisen kanssa. Voi kuinka väärässä hän oli-/onkaan! Olen heivannut Toisen elämästäni, kun huomasin miten lapsellinen ja kakara hän oikeasti on. Kovasti yritin jankuttaa, että ei minulla ole ollut suhdetta, en ole valehdellut jne, mutta Tyyppi tuskin uskoi. Tosin hätävalheena en kertonut Toisen olleen petturikumppanini, vaan erään ulkopuolisen, joka saattaa olla Tyypin kaverin kaveri. Että ihminen voi olla tyhmä! Nyt Tyypillä on sellainen olo, että valehtelen pettämisestä, vaikka itse valhe koskee vain tuota nimeä (ja miksi ihmeessä hän sen edes halusi tietää?!). Argh.

Haluaisin niin selvittää koko sotkun hänelle aivan alusta asti kertoen asiat juuri niin kuin ne menivät nimineen, päivineen kaikkineen, mutta Tyyppi ei suostu puhumaan kanssani. Lyö vain punaista luuria ja lähettää yksisanaisia tylyjä tekstareita. Hän ei pysty antamaan anteeksi. En sitä häneltä odotakaan, mutta haluaisin hänen tietävän koko totuuden ennen kuin hän tuomitsee minut kokonaan. Haluaisin niin mieluusti erota koiran vuoksi hyvissä väleissä, mutta en tiedä onko se enää mahdollista. Ja eritoten haluaisin hänen tietävän etten koskaan, ikinä ole hänestä pahaa puhunut kenellekään, saati nöyryyttänyt häntä. Toisin kuin mitä hän ehkä kännipäissään on tehnyt minulle. 

Vituttaa kyllä suuresti tuo fb-keskustelu, jonka hän näki, etenkin koska a) asia ei edes koskenut minua ja b) hän ymmärsi sen aivan päin helvettiä, eikä oikein suostu kantaansa muuttamaan, vaikka kaikki faktat ovat selvällä suomen kielellä luettavissa. En tiedä, ahdistaa ja vituttaa äärettömästi. Että sitten väärinkäsitykseen loppui kaikki. Olisi edes siihen pettämispaljastukseen sitten. Vittu. Nykyään en osaa muuta sanoakaan, tullut vuoden kiintiö täyteen. 

Baarikärpänen vs. urheiluhullu

Erään  postauksen kommentoija päätyi blogiini sanoilla alkoholismi ja laihduttaminen (wtf?). Laihdutusblogi tämä ei siis ole. Minulla ei varsinaisesti ole tarvetta laihduttaa, joten mitään laihdutusvinkkejä täältä ei tule löytymään, valitettavasti. Tietysti  olisi mukava, jos toi raskausvatsalta näyttävä pömppö mahastani katoaisi, mutta ylimääräistä painoa minulla ei ole. Ja sehän nyt on sanomattakin selvä, että käyn henkien taistoa selluliittia vastaan, joten jos joku tietää miten sen saa jaloista (ja käsistä!!!) pois niin kaikki vinkit ovat erittäin tervetulleita! Rasvaimuun en kuitenkaan suostu :) Olen erittäin ansioitunut selluliitin huomaamisessa. On kyllä lohduttavaa nähdä muokkaamattomista kuvist,a että kuinka monella julkkiksella selluliittia on jaloissa.

Tästä sitten näppärän aasinsillan rakentaneena voinkin puhua siitä mikä minulle oli joskus tärkeää eli urheilu. Olen koko pienen ikäni harrastanut liikuntaa ja urheilua, lukion jälkeen vähän epässäännöllisemmin mutta kuitenkin. Kunnes tapasin Tyypin. Unohdin itseni ja omat harrastukseni kokonaan. Ei ollut energiaa ja voimia enää siihen. Vaikka sitä periaatteessa juuri saa siitä. Ja olisivatko asiat menneet toisin jos oisin vain pitänyt oman pääni ja harrastanut jotain? En tiedä. Joka paikassa luki, että älä mahdollista alkoholistin juomista. No, jos olisin lähtenyt omille harrastuksilleni jne, niin kotona olisi odottanut humalainen Tyyppi. Varsinkin viikonloppuisin. Joten kaikki omat menot vain jotenkin unohtuivat. Baarikärpänen oli puraissut Urheiluhullua.

Nyt olen kuitenkin alkanut tekemään niitä asioita, joista itse pidän. Urheilen lähestulkoon päivittäin. En ota siitä mitään stressiä, jos päivän urheilut jäävätkin välistä. Teen sitä vain omaksi ilokseni ja jotta kunto pysyisi vähän parempana. Kyllä on ollut paljon virkeämpi mieli! Ja kun minulla ei oikein muutakaan tekemistä ole, niin miksen sitten urheilisi. Etenkin jos jokin asia ottaa kovasti päähän, niin yksi kunnon juoksu- tai uintilenkki kummasti tyhjää pään. Siinä ei tule oikeasti ajateltua mitään ja saa adrenaliinit purettua.  

Tämä viikko on ollut todella hyvä. Olen saanut yllättävältä taholta uuden ystävän, jonka kanssa olemme keskustelleet joka ilta. Hänelläkin on ollut alkoholistimies joskus, joten hän myös tietää mitä käyn juuri tällä hetkellä läpi. Ja myös hän on juuri eronnut, tosin ei siitä alkkiksesta. On ollut ihanaa purkaa sydäntään jollekin, joka tietää ja joka osaa kannustaa juuri oikein. Tuntuu kuin minulla olisi salasuhde :) Kukaan ei tiedä kuinka hyvin olemme lähentyneet. Olemme siis työtovereita. Minulla ei siis ole ollut aikaa murehtia Tyyppiä. Tosiaan, en ole edes nähnyt häntä pariin viikkoon. On ollut tosi ihanaapuuhastella ja olla yksin  ajatusten kanssa. Tai työtoverin :)

Tyypillä muuten on loma ja soitin hänelle eräs päivä eräästä tärkeästä ja kiireellisestä asiasta. Hän ei vastannut. Ajattelin että no niin, siellä se on kännissä kuin käki. Hän soitti myöhemmin takaisin, oli ollut kalassa. Eikä ollut juonut mitään!! Ja sen kuuli äänestäkin. Olin niin onnellinen hänen puolestaan. En tiedä kuinka tiuhaan hän on tässä tintannut, mutta oli mukava kuulla, kun hän oli selvinpäin. En tietenkään ala kuvittelemaan tässä mitään, olen vain hyvilläni, että hänen koko lomansa ei ole mennyt kännissä.

Itse asiassa, itsellä saattaa olla pientä ihastuksen poikasta... En kyllä usko että siitä mitään tulee ja muutoinkin, mutta onpahan päivisin jotain kivaa ajateltavaa. Se vie eteenpäin ja oma olo on mukava ja ehkä jopa hiukan onnellinenkin.

Ypöyksin

Kun perjantaista pääsin, niin loppuviikonloppu onkin ollut huomattavasti siedettävämpää kestää. Tuossa blogin historiaa nopeasti silmäillessäni huomasin, että taitaapa siitä olla pari kuukautta aikaa (ainakin) kun Tyypin kanssa on perjantaita vietetty yhdessä, kotona, selvin päin (tai siis hän tietenkin tissutellen). Hmmm, pistää miettimään että mitä se todellakin kertoo koko kuviosta. 

Eilen hän soitti minulle. Oli hetkisen yksin. Hmmm, pistää miettimään mitä se kertoo Tyypistä. Ei voi olla viikonloppuna hetkeäkään yksin, etenkään kun on juonut. Koska eilen hän oli juonut. Tosin perjantainahan en kuullut hänestä mitään, ehkä ei ollut hetkeäkään yksin :D Siihen en kuitenkaan usko etteikö silloin muka olisi juonut.

Joka tapauksessa, soitin Tyypille sitten tänään. Olin hieman huolissani, koska tiesin hänen olleen saaristossa yötä ja yöllä oli hirmuinen ukonilma. No mitäs hänelle, selvästikin uudessa nosteessa... Ei siis mitään hätää. Myöhemmin tässä päivällä soitettuani uudestaan hänen äänensä sammalsi vielä enemmän. (On siis nyt lomalla.) Ei tullut ikävä ei. Hieman säälittää Tyypin ystävän avokin puolesta, Tyyppi kun on hyvän ystävänsä (joka on myös lomalla) saanut juomaan ja ovat ystävän luona. Ei ole varmaan kovin tyytyväinen avokki siellä päässä. Hän varmaan vihaa Tyyppiä, samalla tavoin kun minä vihaan niitä Tyypin kavereita, jotka järestään joka viikonloppu ryypiskelevät jossain ja aina heidän seurassaan Tyyppi ottaa vähän enemmän kuin pari, koska sosiaalinen paine on niin suuri. Tai en tiedä vihaanko enää, heidänpä on valintansa ja aika harvoin on nykyään heidän kanssaan tullut vietettyä aikaa. Heitä on kiva nähdä kerran-pari kesässä, jos itsekin on juhlafiiliksillä. 

No joo. Siis tällä hetkellä ei harmita yhtään, että Tyypistä ei ole sen koommin kuulunut ja en näe häntä, ennemminkin säälittää hänen puolestaan. Arvasinkin että hänen viikonloppunsa menee jotakuinkin näin. Olisi vain kiva tehdä jonkun kanssa asioita yhdessä, olla ulkona jne, mutta minulla on todella vähän ystäviä täällä ja kaikki asuvat niin kaukana tai kaikilla on parisuhde tai mielenkiinnot eivät kohtaa; ystävät haluavat vain ottaa aurinkoa kun itse haluaisin pyöräillä. Ja jotenkin fiilistelypyöräily yksin on vain ankeaa ja ihan paskaa. Täällä on vielä niin ankea pyöräily-ympäristökin. Toivonkin, että alkaisi satamaan vettä, niin henkinen paine mennä ulos ei olisi niin kova. Mistä tuli mieleeni, että luin pari viikkoa sitten sunnuntain hesarista, että kesällä jos on hyvä sää, on se kansallisesti katsoen suorastaan rikollista, jos päivää viettää neljän seinän sisällä. Juttu oli nimeltään "Suomi, sääfanatismin maa" (kirjoittajaa en tiedä), mutta valitettavasti jutun pääsee lukemaan vain hesarin tunnuksilla. Mutta siis julkaistu 15.7.12, kannattaa ehdottomasti lukea jos osuu silmiin. 

Ei kyllä näytä kovin sateiselta ulkona, höh. Kai se on jollain pyykinpesun varjolla jäätävä sisälle, vaikka mieli tekisikin ulos. Onhan kello jo noin paljon ja siellä on niin kuuma ja ja... Onneksi huomenna alkaa työt, niin pääsee taas normaaliin arkielämään kiinni ja näkee ihmisiä. 

Siivouspäivä

Olen siivonnut koko päivän. Kaikki raajani huutavat hoosiannaa ja haluaisin vain lysähtää sohvalle ja ottaa siiderin. Mutta minulla on vielä tekemistä vaikka kuinka. Nyt jos jätän homman kesken, tiedän että jatkan sitä joskus viikkojen päästä. 

Päässäni on pyörinyt laulu "Siivoon pois sut mun päästä, siivoon pois sut mun sydämestä..." (Ufo Mustonen, Siivoon pois). Olen kasannut Tyypin löytyneitä kamoja yhteen kekoon, niitä on vieläkin yllättävän paljon. Minulla on hirveä ikävä häntä. Epätoivoissani jopa pyysin, että jos hän haluaisi tulla käymään, auttamaan. Hän ei ehtinyt, oli töissä. En tiedä oliko kiire todellinen vai keksitty, luultavasti hän puhui totta. Ainakin töissä hän oli, mutta minulle tuli outo tunne. Ei sellainen, että hän lähtee juomaan (kukaan hänen kavereistaan ei ole kaupungissa) (vaikka kyllä hän sitä kaljaa kuitenkin kittaa vaikka yksin), vaan että hänellä olisi jotain meneillään. En tiedä miksi. Hän on tuntunut niin hyväntuuliselta ja etäiseltä, kohteliaalta. Kiittänyt minua pitkästä aikaa jostain asiasta, jonka olen hänen vuokseen tehnyt. Se on outoa, hän kun ei kummoisemmin ole minua aiemmin kiittänyt.

Ja tässä minä sitten oikein taas säälin itseäni perjantai-iltana kun olen niin yksin. Ehkä se on vain hyvä, että Tyyppi on tarpeeksi vahva pysymään poissa kuvioista, itse kun en sitä ole. On vain pakko opetella tekemään asioita itse. Mutta olisi se kiva, jos joku joskus tulisi nuo hyllyt poraamaan. Ei sillä ettenkö itsekin osaisi/kykenisi, mutta Tyypiltä nuo asiat kävi niin paljon näppärämmin (silloin siis kun hommaan ryhtyi tarpeeksi siitä nalkutettua). Minun täytyy vain ajatella, että hän kuitenkin vetäisi muutaman oluen liikaa ja sitten ei olisi kellään kivaa. 

Kohtaamisia

Matkustin eilen lähijunassa ja vastapäätäni istui kaksi n. nelikymppistä miestä. Suhteellisen siistin näköisiä, mutta jokin heidän olemuksessaan kertoi että he juovat. Tai ainakin toinen heistä (en viitsinyt tarkemmin kyyläillä). Istuuduttuaan penkeille, tuttu uusvanhan viinan haju tunkeutui sieraimiini. Ensin meinasin että olisin vaihtanut paikkaa, mutta koska kyseessä oli ruuhkajuna, en viitsinyt vaivautua.

Yritin sen sijaan kovasti lukea kirjaani, mutta en voinut olla salakuuntelematta heidän tarinoitaan. Olin oikeassa, toisella heistä oli alkoholiongelma. Hän jutteli kaverilleen, kuinka ei kestä naisystävänsä nalkutusta kaljasta. Yritti udella kaveriltaan, joka ilmeisesti tunsi naisen entuudestaan, onko nainen kaverille puhunut jotain heidän suhteestaan (tms). Siinä maalailtiin jo suksien ristiin menemistä ja lusikoiden jakoa ja ties mitä. Sitten tämä äijä noin ihan muka huomaamattomasti pyysi siltä kaveriltaan kymppiä lainaksi, että saa muutamat iltabisset ostettua, kun ei jaksa sen naisen nalkutuksia kuunnella. Ja tämä äijä oli siinä kyllä jo muutaman nauttinut, itsekin totesi että oli ajatellut olevansa selvin päin, mutta että se nyt vaan oli mennyt taas kaljoitteluksi. 

Siinä vaiheessa oli hyvin lähellä etten olisi hypännyt keskusteluun mukaan. Jotenkin minua kävi ärsyttämään se, että äijä osti nalkutuksen ratkaisuksi todennäköisesti siksterin (eikös sen kympillä saa?). Voin hyvin kuvitella kuinka tyytyväinen nainen oli kotona vastassa. Tiedän kyllä, että alkoholisti ei näe maailmaa ja ongelmiaan samalla tavoin kuin me muut, läheiset, mutta kuitenkin. Ja siinä äijä vannoi kaverilleen tuntemaansa rakkautta naista kohtaan, ja haluaisi että eroa ei tulisi jne. Voi hittolainen. 

Aloin sitten miettimään, että puhuukohan Tyyppi minusta samalla tavalla ystävilleen ja etenkin yhteisille tutuillemme. Että enpä jaksa sen nalkutuksia kuunnella, ostanpa kasipackin. Että hän haluaisi kyllä olla yhdessä, mutta näköjään ongelmat lakaistaan maton alle ja pahennetaan niitä vielä enemmän. Varmaankin.

Nyt olen Tyypin pari kertaa kohdannut, mutta siinä ei ole ollut mitään suurta tunteiden paloa suuntaan jos toiseenkaan. Olemme olleet kuin kaverukset ja sanoneet heipat vain ohimennen. En tiedä. Minuun tietenkin kirpaisee, tiedän että rakastan häntä valtavasti. 

Olen nyt muutamana päivänä käynyt Päihdelinkin  sivuilla lukemassa tarinoita. Se on auttanut minua jo nyt ja olen ymmärtänyt paljon. Jotenkin kun olen ensin pohdiskellut näitä asioita täällä, niin niiden juttujen lukeminen on ollut hmmmm...helppoa, jopa ironisen huvittavaa. Kuinka meitä onkaan niin saman draamakaaren omaavaa läheistä, jokaisella on vain ne omat pikku lisäjuonet mukana. Innostuin jo Al-Anoneistakin, ja katselin heidän kokoontumisiaan, mutta ne järjestetään järestään ärsyttävän kaukana kotoani. Luulen kyllä, että jossain vaiheessa olen sinne kuitenkin halukas menemään, vaikka olisi minkä matkan päässä.

Linkkasin myös Tyypille Päihdelinkistä. Hän sanoi, ettei ollut käynyt siellä, mutta sitten selitin hänelle naamatusten hieman siellä olevia asioita. En halua hänelle mitään tuputtaa, joten tehkööt sille mitä tekee. Sanoin, että jos hän sitä juomista haluaa edes vähentää, niin siellä hän pääsee alkuun, ei tarvitse mennä edes lääkäriin, voi omalta sohvaltaan surffailla. Tietenkin toivon, että hänelle se johonkin takaraivoon jäisi muhimaan, ihan vain jo hänen itsensä vuoksi. Kerroin myös hänelle, että itse olen lueskellut siellä muiden juttuja ja huomannut miten samanlaisia ne ovat ja että minua ainakin se on auttanut jo nyt. Tulevaisuus näyttää paljon valoisammalta. Ja nyt ymmärrän, että minun täytyy itse parantua. Voi kuinka vannoinkaan Tyyppiin tutustuessani, että läheisriippuvuuteen ja mahdollistamiseen en aio alistua! Hahahah, kuinka naiivi ihminen voikaan olla. Sehän olisi sama asia kuin olisin sanonut, että lauantaina voitan lotossa, vielä ilman lottoamista. Tiesin siis jo silloin mitä nuo sanat olivat, mutta nyt vasta olen oikeasti ymmärtänyt niiden merkityksen.

Vihan kohtaaminen

Viime aikoina olen havahtunut huomamaan, miten Tyypin alkoholismi on vaikuttanut minuun ja ihmissuhteisiini. Etenkin olen tätä asiaa pohtinut tässä yksinään ollessani. Inhoan sitä, miten Tyyppi saa minut kimpaantumaan nollasta sataan sekunnissa. Miten paljon hän vaikuttaa minuun ja omaan mielialaani.

Jos Tyypin kanssa meni hyvin, olen ollut ihan normaali. Tai ainakin suht normaali. Parina hetkenä olen jopa tuntenut olevani onnellinen. Tosin sitä tunnetta ei muutamaa sekuntia pidempään ole kestänyt :D Mutta entäs sitten kun olen riidellyt Tyypin kanssa? Luoja armahtakoon, jos äitini on sattunut soittamaan kyseisellä hetkellä. Olen vain tiuskinut hänelle eikä ole huvittanut puhua. Olenkin lopettanut puhelun hyvin nopeasti vedoten johonkin meneillä olevaan askareeseen. Äidille on niin helppo suuttua. Olenkin tästä kirjoittanut aiemmin.

Entäs ystävät? Toisinaan ärsyttää puhua ystäville Tyypistä mitään, koska heillä on jo oma tietty mielipide, joka ei perustu mihinkään omakohtaiseen kokemukseen. Eli mielipide voi toisinaan olla hyvinkin naiivi. Tekisi mieli välillä pamauttaa heille, että no kokeilepa edes tavallista seurustelua, saati sitten alkoholistin kanssa, ja tule sen jälkeen neuvomaan, että minun tulisi tehdä niin ja näin. Se saa minut jopa kääntymään Tyypin puolelle. Riittäisi että he joskus vain kuuntelisivat ja pitäisivät mölyt mahassaan, hymähtäisivät vain jutuilleni. Kuten ystäväni, josta kirjoitinkin edellisessä postauksessa.

Se on toisinaan todella raskasta. Sitten vain töksäyttelen ystävilleni, en puhu heille enää mitään ja he ihmettelevät koko kuviota, töksäyttelen, en puhu, ihmetys jne.. Oravanpyörä. Mutta en vain enää näe asioita niin yksinkertaisina kuin he. Ja se on niiiin helppo arvostella, jos itse ei koe samaa. Tietenkin syyllistyn arvosteluun itsekin, eiköhän meistä jokainen. Jokaisen elämä vain kulkee erilaisia polkuja pitkin, kuitenkin. 

Helpompaa ystäville olisi tietysti puhua ja perustella elämäänsä, jos koko kuvio olisi itsellekin selvä. Toisaalta, nyt kuvio on itselleni selvä, mutta haluan tässä pohdiskella ensin itsekseni ja käydä asiat päässäni läpi ennen kuin olen niistä valmis puhumaan kenellekään naamatusten. Pelkään heidän sanovan ne kuluneet kliseet: no hyvä, että pääsit siitäkin eroon/tulit järkiisi/pidä tuo vihasi/löydät parempaa/plaplaplaa... Voinhan tietysti tavata ystäviäni puhumatta heille asiasta mitään. Harvalle edes olen kertonut, että kuinka tiiviisti oikeasti olemme Tyypin kanssa pitäneet yhtä tämän kevään, juuri tämän vuoksi.

Mutta sen olen huomannut, että olen todella vihainen. Tai siis suutun helposti. Jos olen suuttunut Tyypille, saa joku muu syytön siitä aina kärsiä, kuten juuri edellä mainitsemani ystävät, perhe tai jopa koirani. En jaksaisi enää olla vihainen kaikesta, en jaksaisi olla negatiivinen. Tyyppikin aina sanoi/sanoo, että valitan joka asiasta. No eräs viisas tuttavani on sanonut, että kukaan ei synny valittajaksi. Pinna palaa helposti, etenkin Tyypin tekemisistä johtuen. Nyt huomaan, että pinnani alkaa käryämään, jos joku asia ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt. Onneksi olen tiedostanut tämän asian, voin alkaa opettelemaan siitä pois. Pitää hengittää syvään ja laskea kymmeneen. Fiksu neuvo. 

Nyt kun en Tyypille mitään itsestäni ilmoittele, niin ne negatiiviset tunteetkin tulevat ja menevät. Suutahdan hetkeksi mutta vain itsekseni. Kukaan ei ole kuulemassa valitustani. Jää ne turhat valitukset pikkuhiljaa pois. Ehkä sitten joku päivä voin olla oma vanha hiukan positiivinen itseni ilman katkeruutta. On helpompi olla, kun olen hyväksynyt sen että Tyypillä on ongelma ja en voi sille mitään. Se kuuluu ongelman luonteeseen. Enkä saa vuosiani takaisin, mutta minulla on aina ollut mahdollisuus lähteä, itse olen näin valinnut. Kai minun on vain niin vaikea radikaalisti irrottautua, olen tarvinnut aikaa, ja paljon. Henkistä valmistautumista. Minusta tuntuu nyt siltä, että olen ollut niin vihainen, etten enää jaksa olla. Olen vain väsynyt olemaan vihainen. Toisinaan viha on hyväksi, ärsyyntyminen saa aikaan muutoksen ja viha vie sitä eteenpäin, mutta ei kaikesta tarvitse suuttua. Ihmiset tekevät virheitä. Nähty on :D.

Siksi pisteen nyt teen

Siinä se vissiin sitten oli, meidän tarina. Ainakin toistaiseksi. Ainakin siinä muodossa missä me olimme me. Outo tunne. Vaikea ajatella. Haikea ajatella, tottakai. Tarina kuitenkin elää pääni sisällä vielä pitkään, ennen kuin saan sen kaiken koetun läpikäytyä ja purettua pois. Kaikki huonot hetket, kaikki hyvät hetket. Sillä tottakai niitä hyviäkin hetkiä on ollut, paljonkin. Eihän tämä koko ajan ole ollut pelkkää paskaa, arkipäivisin pääosin jopa ihan normaalia elämää, ilman alkoholia. Mutta miten kaikki nyt loppui? Loppui mielestäni hyvin. Ainakin toistaiseksi. Epäilenkin vähän, että voiko tämä edes olla totta. Pelkään mitä nurkan takana odottaa. 

Menin siis lauantaina kaikesta huolimatta ystäväni kanssa elokuviin. Ehdin ennen sitä vielä riidellä Tyypin kanssa ja olin hänelle todella suuttunut. Vihasin häntä, haukuin häntä sanoilla, joita en ole koskaan käyttänyt. Tosin lähetin nuo sanat yhteiselle ystävällemme, jonka tiesin olevan Tyypin seurassa. Toivon, että tuo ystävä on ollut niin fiksu ettei sitten kuitenkaan ole viestiä eteenpän välittänyt. Mutta kyllä tuli sen jälkeen heti helpompi olo ja se viha puski minua eteenpäin lähtemään tästä asunnosta ulos ihmisten ilmoille.

Ystäväni on siitä erikoinen, että hän ei puhu paljon, on hiljainen. Sen vuoksi hänelle on niin hyvä jutella, koska hän oikeasti kuuntelee eikä yritäkään esittää, että tietäisi kokemastani yhtään mitään. Hän vain kuuntelee ja antaa myötätuntoa. Juuri sitä mitä tarvitsen. Kyllä hänkin neuvoi jättämään Tyypin, mutta hän ei sanonut sitä sellaiseen arvostelevaan ja ärsyttävään sävyyn, vaan oikeasti empaattiseen sävyyn. Kuin hän olisi molempien puolella. Koska minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmiset automaattisesti asettuvat minun puolelleni ja sanovat ilkeitä Tyypistä: "Se on ihan kusipää ja narsisti, miten sä jaksat tollasta, nyt kyllä otat ja lähdet." Tiedän, että he tarkoittavat vain hyvää, mutta väistämättä siitä tulee sellainen olo että aijjaaa, sun mielestä mä olen reilu viis vuotta heittäny hukkaan ja kaikki on ollu pelkkää paskaa. He eivät ajattele sitä, että ovat kuulleet vain minun versioni, ja taipumuksenani on joskus vähän kärjistää asioita, etenkin jos olen suuttunut. Ja harvemmin heille niistä hyvistä hetkistä on tullut ilmoitettua, koska olen halunnut pitää hyvät hetket itselläni (jotta ne eivät katoa). Ja kenelläkään muulla kuin minulla, ei tietenkään ole oikeutta haukkua Tyyppiä (daa-a). Muutoin menen automaattisesti Tyypin puolelle ja puolustan häntä ja itseäni.

Takaisin siihen loppuun. Elokuvan aikan Tyyppi yritti soittaa ja huomasin leffan loputtua, että hän oli laittanut viestin. Viestistä päätellen hän ei ollut muistanut, että olimme edes riidelleet aiemmin päivällä (hän oli todella kännissä silloin) Ja/tai ystäväni oli puhunut hänelle hiukan järkeä päähän. Loppujen lopuksi Tyyppi tuli luokseni yöksi.

Eilen herättyäni pohdiskelin suhdettamme. Tiesin, että en voisi enää jatkaa näin. Mietin koko aamupäivän miten ottaisin asian Tyypin kanssa puheeksi. Miten saisin sanottua hänelle. Hän ei onneksi ollut siinä tavanomaisessa kunnossa kuin yleensä sunnuntaiaamuisin vaan suhteellisen freesi jopa. Sitten oikeat sanat vain tulivat ulos suustani. Makasimme sängyssä vieretysten ja minä puhuin. En huutanut, en syyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) vaan asiallisesti kerroin miltä minusta tuntui. Ja Tyyppi kuunteli eikä keskeyttänyt tai alkanut vittuilemaan tai jauhamaan että ei jaksa puhua nyt (kuten yleensä) vaan hänkin oli asiallinen, aikuinen. Tietenkään en voinut olla itkemättä, mutta itku ei ollut lohdutonta. Ja tietenkin minulle edelleen tulee itku silmään, mutta se on sellaista surullista ja haikeaa, erään elämänvaiheeen lopun itkua. 

Luulen, että Tyyppi ymmärsi. Tottakai hän sanoi ne perusasiat: haluan itsekin lopettaa; en halua olla kännissä, se ei ole edes kivaa yms. Sanoin kuitenkin hänelle, että tällä kertaa olen tosissani. Että en jää odottamaan hänen pohjalle menoa, en jaksa. Että tarvitsen näyttöä, en usko puheisiin. Että se on nyt loppu, emme ole yhdessä, emme voi olla jos hän jatkaa samalla tavoin. Johon hän tietenkin seuraavana, että no hänen täytyy viedä loput vaatteensa pois. Eli ei kuitenkaan ole tekemässä ongelmalleen mitään. Valitsee jo automaattisesti kaljan. Olen monesti hänelle kertonut mitä hän voi tehdä, mistä aloittaa (siis mennä työpaikkalääkärille ensin jne), mutta ei hän mitään tee. Joten se siitä sitten, tiesin tehneeni itseni kannalta oikean ratkaisun. 

Loppu oli oikeastaan kuten elokuvissa. Harmoninen ja levollinen. Sellainen kuin sen halusinkin olla. Tiedän, että tulemme näkemään, ehkä piakkoinkin, mutta jotenkin se nyt tuntuu erilaiselta. Ei tarvitse vääntää kättä ja kaiken ei tarvitse olla suurta draamaa. Kuten Zelda niin fiksusti edelliseen postaukseen kommentoi: "Hän joko tulee perässä tai sitten ei." Niin. Ja kuten sisareni sanoi: "Hän kiikkuu reunalla, on kiikkunut jo pitkään, ja valitsee nyt mihin suuntaan lähtee kallistumaan." Nimenomaan. Nyt en enää elä Tyypin ehtojen mukaisesti, elän omien ehtojeni mukaisesti, olen vastuussa vain itsestäni itselleni.

Haluaisin soittaa Tyypille jatkuvasti, mutta pystyn pidättäytymään. Mitä edes sanoisin hänelle? En tiedä. Haluan antaa hänen olla nyt. Parempi olla olematta yhteyksissä. Itsekseni mietin ja itken kun siltä tuntuu. Nyt on oikea erobuumi, niin julkkiksilla kuin tuttavapiirissänikin. Miten muut tuntuvat käsittelevän sen niin hyvin, että ihan kuin se olisi sama kuin kaupassakäynti, ihan arkipäiväistä. Oma olo on haikea, surullinen, ikävä raastaa rintaa, tietyllä tavalla onnellinenkin, jännittynyt, mitä tulevaisuus tuo tullessan. Minulla on loma tällä viikolla, joten saan rauhassa käydä tätä asiaa läpi. Yritän keksiä kaikkea puuhastelua. Tai ei sitä tarvitse edes keksiä, kivaa tekemistä olisi vaikka kuinka, enemmänkin :)

Yksi asia vielä. Elämä on kyllä niin ironista ja käsittämätöntä. En ole Toisesta kuullut kuukausiin mitään, kunnes eilen heti herättyäni sain häneltä viestin, kyseli kuulumisia (suom. oli panoa vailla). Ajattelin, että hän oli vetänyt facebookissa joitain johtopäätöksiä joistakin postauksistani, kunnes tänään tajusin, että hän on estolistallani. Mikä kuudes aisti hänellä oikein on?! Mistä hän AINA tietää juuri sillä hetkellä ottaa yhteyttä, kun Tyypin kanssa on vaikeaa ja tiet erkanemassa?! No, nyt oli kuitenkin aika nautinnollista sanoa, että sori nyt ei oikein sovi, koska olen jättämässä Tyyppiä. No eipä ole hänestä tänään kuulunut ei. Mutta tähän hätään kaikista vähiten haluaisin, että minua käytettäisiin hyväksi vain tuomaan tyydytystä Toiselle, koska muut vaihtoehdot ilmeisestikin olivat tavoittamattomissa. Toinen sai minut hullaantumaan jo kerran ja toista kertaa en sitä virhettä enää tee. Olen muutakin kuin krapulahoito ja läheisyyden tuoja. Minä tarvitsen myös sitä läheisyyttä, perkele. 

(Huh, tulipa pitkä postaus!)

Otsikko: Stella, Piste (linkistä pääsee kuuntelemaan)

Kun puhalletaan tulta tähän

sammuvaan hiileen,

se savullansa meitä tukehduttaa.

Ja jos vain muistellaan,

jäädään kiinni ikuisuuteen.

Eikä eletä ollenkaan,

kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,

rohkeempaa on luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.

Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.

Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.

Anna jo olla.

Anna mun olla ja unohtaa.

Kun nyt jutellaan,

voidaan hyvin katsoa silmiin,

on nähty nämä seinät ennenkin.

Mut ei saa koskettaa,

ne aamut meidät imee vain kuiviin.

Ei tästä tule näin valmiimpaa,

ehkä on jo aika irroittaa,

kai saa nyt luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.

Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.

Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.

Anna jo olla.

Anna mun olla ja unohtaa.

Anna jo olla.

Anna mun olla ja unohtaa.

Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.

Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.

Jos tulevatkin vuodet käsiimme

vain rikkoutuu.

En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa.

Luovuttaako

Samaa vanhaa. Nyt tuntuu todella pahalta. Haluan vain itkeä koko päivän ja nukkua. Meidän piti mennä elokuviin. No, arvatkaapa kuka on taas kännissä? Ylläri ylläri. Tyyppi oli vielä ihan pokkana lähdössä kanssani. Joo, kännikalan kanssa haluan ehdottomasti liikkua julkisilla paikoilla. 

Tiedän, että tässä ei ole yhtään mitään järkeä. Ei mitään. Ei ole mitään järkeä edes yrittää. Pitäisi vain luovuttaa. Todennäköisesti voisin tulla onnellisemmaksi. Miksi kiduttaa itseään kun jokainen viikonloppu on toisinto itsestään? Kuin siinä elokuvassa, Päiväni murmelina (Groundhog day). Joka perjantai-ilta riitelen Tyypin kanssa puhelimessa, kirjoitan blogitekstin, päätän antaa Tyypin olla, herään lauantaina, soitan Tyypille, soitan myöhemmin Tyypille joka on kännissä, riitelemme, itken, vihaan häntä, päätän erota, kirjoitan, menen nukkumaan, herään suunnuntaina, yritän tehdä jotain ja päivän mittaan olen unohtanut kaiken. Viimeistään maanantaina. Sairasta. 

Ennen pelkäsin, että en tule koskaan löytämään toista samanlaista. Tyyppi rakentelee käsillään kaikenlaista (paljastettakoon nyt, että minusta tulee käsityönopettaja), tykkäämme samoista sarjoista ja elokuvista, hän on fiksu, kilttikin, meillä on hyvin samanlaiset mielipiteet, hän rakastaa koiraani.  Nämä ominaisuudet siis kun Tyyppi on selvinpäin (paitsi koira, se on jatkuvaa). Nyt pelkään, että tulen löytämään toisen samanlaisen. Jonkun jolla on joku riippuvuus tai joka on väkivaltainen (Tyyppi ei ole). 

Voiko enää kolmekymppisenä löytää kunnollisia miehiä? Olen pitkälti mukautunut Tyypin mielipiteisiin. Hän ei halua lapsia. En minäkään. Tai en tiedä. Jossain vaiheesssa halusin ehkä, nyt minulla on sellainen olo, että en halua luopua omasta riippumattomuudestani. Sisareni lapset riittävät. Tyyppi ei halua naimisiin. Minä haluaisin. Toisinaan. Toisinaan ajattelen, että avioliitto ei ole minua varten. Pystynkö ikinä edes asumaan kenenkään kanssa? Kyllästynkö? 

Haluaisin itselleni kumppanin, jolla on sama arvomaailma kanssani. Nämä perusjutut: on huumorintajuinen, mukava ja rento, tulisi lasten kanssa toimeen (koska ne sisareni lapset ovat todella tärkeitä minulle), tulisi sukuni kanssa toimeen, ei omaisi yhtä vahvaa luonnetta (siitä ei tulisi yhtään mitään, onhan se nyt nähty), ei olisi itsekäs. Olisi vastuullinen ja tykkäisi liikkua, mutta ei olisi välttämättä mikään himourheilija ja hullu kalorien kyttääjä. Tykkäisi poliisisarjoista ja dekkareista. Osaisi käyttää alkoholia oikein. Huomioisi minut. En nyt tarkoita, että lahjoja pitäisi olla kiikuttelemassa, vaan välittäisi oikeasti siitä mitä minä teen, kuka olen. Jonka kanssa voisi tehdä asioita ilman että siihen tarvitsee liittyä alkoholia. 

Kun nyt katson tuota listaa, niin Tyyppi ei kovin montaa kohtaa tuosta kyllä täytä. En tiedä täyttääkö kukaan. Haluaisin kovin lähteä sinne elokuviin, mutta toisaalta en haluaisi nähdä ketään. Ja se matkustaminen aina kotiin. Huoh. Ehkä kuitenkin laitan viestiä eräälle ystävälleni. Tai sitten vain vollotan koko päivän yksin kotona ja valmistaudun eroon. Eihän tästä mitään tule. Jos viisi ja puoli vuotta on yritetty niin eikö se jo jotain kerro? Joskus se on vain niin paljon rohkeampaa luovuttaa, en vain tiedä olenko niin rohkea. Haluaisin olla. Ja jos toista rakastaa niin kait hänelle haluaa hyvää eikä tällaista paskaa. Tyyppi osaa kyllä tuoda minusta ne huonoimmat puolet esiin.