Äiti apua.

Puhuin juuri äidin kanssa puhelimessa, kun ajattelin pyytää häntä koiravahdiksi kun asuntooni tehdään remonttia. Äidin äänestä kuuli, että hän oli aivan naamat. Arkipäivänä! Hän tosin tekee vuorotyötä, joten tämä on hänen viikonloppunsa. Mutta silti. Miksi se näin aikuisenakin tuntuu niin pahalta? Nykyään sitä ennemmin sulkee silmänsä äidin juomiselta, koska Tyypin alkoholiongelmalla on ollut ihan riittävästi tekemistä viime vuosina. Huvittavinta tässä koko kuviossa on se, että äitni kyllä osaa paasata Tyypin juomisesta, terveellisistä elämäntavoista ja miten Tyypin tulisi elää. Pata kattilaa soimaa... Kaiken lisäksi äitnii on sairaanhoitaja ja on työssään nähnyt mitä alkoholi tekee ihmiselle. Mistä muutes muistaa aina mainita minulle, jos keskustelu hipaiseekin Tyypin ongelmaa. Hohhoijaa.

Vielä enemmän tunnen suurta huonoa omaatuntoa siitä, että annan äitini "ostaa" itselleen hyvän omantunnon mitä juomiseen tulee.  Häikäilemättä annan hänen auttaa minua raha-asioissa tai koirani hoitamisessa. Tai no, en enää häikäilemättä, olen viimeisen vuoden sisään yrittänyt pärjätä itekseni. Kylmä tosiasia vain on se, että opiskelijalla on nyky-yhteiskunnassa aika olemattomat mahdollisuudet tulla toimeen omillaan ja suorittaa samalla opinnot tavoiteajassa. Puhumattakaan jos elämässä tapahtuu jotain yllättävää. 

Omaa kurjaa oloani lisää se, että suutun äidilleni nopeasti ja olen hänelle joskus todella ilkeä. Toisaalta olemme kyllä aina olleet sellaisia. Kai minä olen hänelle katkera siitä, että minun piti niin nuorena (olin hädin tuskin päälle kymmenen) ottaa vastuu itsestäni ja pikkusiskostani ja olemaan aikuinen niin varhain. Jonka vuoksi oma nuoruuteni jäi elämättä kunnolla. Jonka vuoksi minulla ei tänä päivänäkään ole ystäviä ennen lukioaikaa. Kuinka kauan äiti joutuu pyytämään anteeksi mitä hän meille silloin aiheutti kun olimme lapsia-nuoria? Pystynkö itse ikinä antamaan anteeksi ja hyväksymään sen? Toteamalla, että olosuhteet vain olivat sellaiset, kelle tahansa olisi voinut käydä noin. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia ongelmia luokkalaisteni perheissä oli, en usko että kaikilla oli kaikki niin idyllistä, ei voinut olla.

Kuitenkin ristiriitaisesti tunnen myös kiitollisuutta siitä, että olen nähnyt ja kokenut elämää. Kokemukseni auttaa minua varmasti tulevaisuudessa, sillä minusta tulee (toivottavasti) opettaja jonakin päivänä. Osaan sitten työssäni samaistua paremmin nuorten elämään. Ja tästä samasta syystä olen myös toisinaan kiitollinen Tyypille. Hän on koulinut minusta mestarillisen taistelijan ja olen todellakin taistellut tuulimyllyjä vastaan. Tyyppi etenkin humalassa väittää vastaan ihan vain periaatteesta, ja on tyytyväinen jos saa minut lopulta räjähtämään. Sitten hän ohjeistaa minua, että "et sä noin voi sit oppilaiden edessä räjähtää, sähän teet itestäs ihan hullun ja pellen. Tollee sä vissiin siel duunissakin (käyn töissä opintojen ohella) käyttäydyt. " No Tyypille ei ole vielä mennyt jakeluun, että 15-vuotiaiden nuorten kohtaaminen opettajan roolissa (jolloin olen myös töissä, enkä kotona vapaalla) on hiukan eri asia kuin noin kolmekymppisen aikuisen alkoholistimiehen. Vaikka aika samaa se on, erona vain se että nuorten elämänvalintoihin positiiviseen suuntaan voin ehkä olla vaikuttamassa.

No, pitipä vain saada tuo pettymys äidistä pois sydämeltä ennen nukkumaan menoa ja taas ajauduin muihin aiheisiin. Paskan määrä on näköjään vakio, Tyyppi nimittäin on edelleen ollut huomaavainen minua kohtaan, mikä tuntuu uudelta ja mukavalta. Kerta se on ensimmäinenkin.