Hei, olen alkoholistin läheinen.

Taustakuvaa miettiessäni olisi ollut aika kornia laittaa tuohon oluttuoppi. Että voinkin vihata ja paljon kyseistä tuotetta! Ei sinänsä ettenkö itsekin oluen ottaisi joskus, nykyään todella harvoin, mutta se mitä se on aiheuttanut. Ja (kalja)tölkin ääni se vasta saakin niskavillat nousemaan pystyyn, inhoan sen ääntä sydämeni pohjasta. Olen kuin Pavlovin koira, joka äänen kuullessaan terästää kaikki aistinsa ärtymyksellä tehostettuna. Mutta siis, päädyin vesi-kuvaan, koska rakastan vettä elementtinä ja se puhdistaa. Voi kun pystyisin tätä kautta puhdistumaan! 

Mikä sai vihdoin ja viimein kirjoittamaan? Helatorstai. Petetyt lupaukset. Oma voimattomuus. Se että syyllistyin aloittelijan virheeseen ja uskoin todellakin lupauksiin muistamatta vaaraa. Älä ikinä usko sen suunnitelmiin, ne eivät kuitenkaan pidä, etenkään kun on vapaata. Olen siis tullut siihen pisteeseen, että näen kirjoittamisen ainoana ulospääsynä tästä tilanteesta. Ehkä. Toivottavasti. Ainakin saan ajatuksiani ulos, koska en voi niistä muille puhua. Ystävät eivät ymmärrä, eivätkä ehkä halua, perhe yrittää ymmärtää, mutta en osaa puhua. Kirjoittaminen on ollut minulle aina se paras keino jäsentää ajatuksia ja saada niistä tolkkua. Ja silloin muistaa mitä on ajatellut. Onhan olemassa Al-Anonit sun muut, mutta jotenkin tuntuu että ei muka ole aikaa. Ehkä en vain ole valmis menemään sinne. Ja kuten sanottu, kirjoittaminen auttaa minua parhaiten. Ja olenpa itse ollut niin voimaton näinä vuosina, että en ole aikaisemmin kyennyt kirjoittamaan tästä. Jos ne asiat laittaa paperille, niistä tulee totta. Helpompi on ollut ajatella ja unohtaa. Ainakin täälä muistilla. 

Tämä on siis tarina siitä, millaista on elää alkoholistimiehen kanssa. Tai oli. Enää ei asuta yhdessä, mutta onpahan vaan vaikea irrottautua toisesta viiden vuoden yhteistaipaleen jälkeen. Etenkään kun eron syynä ei ole se, että rakkaus olisi loppunut. Vai onko? Onko sitä vain niin tottunut toiseen, että ei uskalla irrottaa? Viiteen vuoteen mahtuu kuitenkin paljon ylä- ja alamäkiä, ja aikamoinen taistelu on käyty läpi siihen pisteeseen, jossa tänä päivänä ollaan. En haluaisi luovuttaa ja tunnustaa että se kaikki on ollut turhaa. Tai ei, haluaisin kyllä, mutta en pysty. Haluan kirjata läpi tähän blogiin kaikkia niitä asioita, joita noihin menneisiin vuosiin on sisältynyt. Aika tietenkin kultaa muistot, ja kuten mainitsin niin olen unohtanut. Mutta tuleehan näitä uusia tapahtumia näköjään tahtomattakin ja edelleen. Tämä on ensimmäinen oikea askeleeni kohti parempaa.