Olipa kerran sinkku...

Miten kaikki alkoi? Tavattiin netissä. Olin itse aika skeptinen netin seuranhakupalstoja kohtaan, mutta tarpeeksi kun olin siipeeni saanut ajattelin etten voi siinä mitään hävitäkään (plus ystävä kannusti kertomalla omia positiivisia kokemuksiaan). Silloin nettitreffailu oli aika uutta ja esimerkiksi Facebookista ei ollut tietoakaan.

Ensitreffit Tyyppi (kutsuttakoon häntä tällä nimellä, Herra/Hän kuulostaa turhan uskonnolliselta) perui. Kun ne olisi olleet sunnuntaina. No siihenkin selvisi syy myöhemmin -krapula. Toisistakaan ei tullut mitään, mutta kolmas kerta toden sanoi (ja vannoin, että ne jos peruu ni olkoot). ”Sattumalta” treffipäivä oli lauantai ja juhlimisen puolellehan se meni. Silloin tosin en osannut aavistella mitään, ja sitä paitsi osasinpa itsekin juhlia tuohon aikaan. Kaiken lisäksi oli joulukuu, joten sehän oli ihan normaalia että oli kaiken maailman pikkujouluja ja uudenvuodenjuhlia, jolloin elämästä piti ottaa ilo irti.

Kemiat kohtasivat heti tavattuamme. Kysyin muutaman päivän päästä Tyypiltä puolivitsinä, että mikä hänessä on vikana, koska on vapaana. Hän vastasi siihen suoraan: ”Mä juon.”. Eipä tullut pieneen mieleenikään, että tosissaanhan Tyyppi siinä oli. En voi siis tänä päivänäkään syyttää häntä valehtelusta, ja sitä on kyllä riidoissa sitten osattu muistuttaa; ”Mähän sanoin sulle sillon alussa et mä juon; Sä tiesit alusta saakka et mä oon tällänen; Mä en oo valehdellu sulle” jne, variaatioita on monia. Mitäpä siihen vastaan väittämään, oma vika. Ja ihan sama minkä perustelun vetäisisin esiin, Tyyppi ei kuuntelisi.

Aikaa oli kulunut joku pari viikkoa/kuukausi, kun vain tunsin sen Rakkauden eräänä tavallisena arki-iltana. Mä rakastan tota Tyyppiä, ihan oikeasti. Oliko se sitten tunne siitä, että kerrankin joku hyväksyi minut vikoineni ja/tai ehkä en hänen juomistaan niin vielä ymmärtänyt. Tai en halunnut. Tyyppi ei kuitenkaan näyttänyt siltä ostarin kulmilla pyörivältä peruspultsarilta.

Vai oliko se siihen vanhaan totuttua. Sitähän sanotaan, että nainen hakee isänsä kaltaista miestä. Totuus on, että oma isäni joi itsensä hengiltä eikä isäpuoli ollut paljoa sen kummoisempi, vaikka hänet vei pääosin syöpä. Äiti oli ensimmäisenä lamakautena työtön, eikä liioin hänkään sylkenyt lasiin. Äidin ja isäpuolen alkoholismi tosin oli sellaista ”piiloholismia”, tuskin kukaan tiesi mitä kotimme seinien sisällä tapahtui. Eikä varmaan tiedä vielä tänä päivänäkään, ei ainakaan voi uskoa sitä todeksi.

Joten sinisilmäiseksi ja tietämättömäksi minua ei voinut syyttää. Jotenkin vain tuntui siltä, että en voinut lähteä. Niin kuin en vielä(kään) voi irrottaa. Ja senkin tiedän, että minä en voi asiaan vaikuttaa enkä häntä pelastaa. Tiedän mihin Tyypin alkoholismi johtaa, sillä olenhan sen henkilökohtaisesti omin silmin nähnyt ja jo elämässäni kokenut. Montakin kertaa, koska myös äitini sisaruksia on kuollut ihan rehelliseen juomiseen. Ihmismieli on käsittämätön. Kai sitä on vähän masokisti, kun tälläisen ristin on ottanut kantaakseen.