Miten kaikki alkoi? Tavattiin netissä.
Olin itse aika skeptinen netin seuranhakupalstoja kohtaan, mutta
tarpeeksi kun olin siipeeni saanut ajattelin etten voi siinä mitään
hävitäkään (plus ystävä kannusti kertomalla omia positiivisia
kokemuksiaan). Silloin nettitreffailu oli aika uutta ja esimerkiksi
Facebookista ei ollut tietoakaan.
Ensitreffit Tyyppi (kutsuttakoon häntä
tällä nimellä, Herra/Hän kuulostaa turhan uskonnolliselta) perui.
Kun ne olisi olleet sunnuntaina. No siihenkin selvisi syy myöhemmin
-krapula. Toisistakaan ei tullut mitään, mutta kolmas kerta toden
sanoi (ja vannoin, että ne jos peruu ni olkoot). ”Sattumalta”
treffipäivä oli lauantai ja juhlimisen puolellehan se meni. Silloin
tosin en osannut aavistella mitään, ja sitä paitsi osasinpa
itsekin juhlia tuohon aikaan. Kaiken lisäksi oli joulukuu, joten
sehän oli ihan normaalia että oli kaiken maailman pikkujouluja ja
uudenvuodenjuhlia, jolloin elämästä piti ottaa ilo irti.
Kemiat kohtasivat heti tavattuamme.
Kysyin muutaman päivän päästä Tyypiltä puolivitsinä, että
mikä hänessä on vikana, koska on vapaana. Hän vastasi siihen
suoraan: ”Mä juon.”. Eipä tullut pieneen mieleenikään, että
tosissaanhan Tyyppi siinä oli. En voi siis tänä päivänäkään
syyttää häntä valehtelusta, ja sitä on kyllä riidoissa sitten
osattu muistuttaa; ”Mähän sanoin sulle sillon alussa et mä juon;
Sä tiesit alusta saakka et mä oon tällänen; Mä en oo valehdellu
sulle” jne, variaatioita on monia. Mitäpä siihen vastaan
väittämään, oma vika. Ja ihan sama minkä perustelun vetäisisin
esiin, Tyyppi ei kuuntelisi.
Aikaa oli kulunut joku pari
viikkoa/kuukausi, kun vain tunsin sen Rakkauden eräänä tavallisena
arki-iltana. Mä rakastan tota Tyyppiä, ihan oikeasti. Oliko se
sitten tunne siitä, että kerrankin joku hyväksyi minut vikoineni
ja/tai ehkä en hänen juomistaan niin vielä ymmärtänyt. Tai en
halunnut. Tyyppi ei kuitenkaan näyttänyt siltä ostarin kulmilla
pyörivältä peruspultsarilta.
Vai oliko se siihen vanhaan totuttua.
Sitähän sanotaan, että nainen hakee isänsä kaltaista miestä.
Totuus on, että oma isäni joi itsensä hengiltä eikä isäpuoli
ollut paljoa sen kummoisempi, vaikka hänet vei pääosin syöpä.
Äiti oli ensimmäisenä lamakautena työtön, eikä liioin hänkään
sylkenyt lasiin. Äidin ja isäpuolen alkoholismi tosin oli sellaista
”piiloholismia”, tuskin kukaan tiesi mitä kotimme seinien
sisällä tapahtui. Eikä varmaan tiedä vielä tänä päivänäkään,
ei ainakaan voi uskoa sitä todeksi.
Joten sinisilmäiseksi ja
tietämättömäksi minua ei voinut syyttää. Jotenkin vain tuntui
siltä, että en voinut lähteä. Niin kuin en vielä(kään) voi
irrottaa. Ja senkin tiedän, että minä en voi asiaan vaikuttaa enkä
häntä pelastaa. Tiedän mihin Tyypin alkoholismi johtaa, sillä
olenhan sen henkilökohtaisesti omin silmin nähnyt ja jo elämässäni
kokenut. Montakin kertaa, koska myös äitini sisaruksia on kuollut
ihan rehelliseen juomiseen. Ihmismieli on käsittämätön. Kai sitä
on vähän masokisti, kun tälläisen ristin on ottanut kantaakseen.
1 kommentti:
Mites toi nyt vaikuttaa niin tutulta, itse asiassa kaikki.
Lähetä kommentti