Annatko anteeksi?

Kävelen bussilta kotiin iloisin ja odottavaisin mielin, bussikuskikin oli ihan epätodellisen mukava. Matkalla moikkaan naapuria. Tarkoitukseni oli jäädä sisarelleni yöksi, mutta ajattelin Tyypin vuoksi tulla kotiin, hän on ollut luonani koiran seurana. Tai no, seurana ja seurana, kun on puolet päivästä ollut rakentamassa moottoripyöräänsä. Ajattelin että voisimme katsoa jotain leffaa.

Näen Tyypin jo kaukaa ja vilkutan monta kertaa. Hän ei huomaa vaan nojailee auton oveen ja juttelee isälleen. Päästyäni lähemmäs askeleeni hidastuu ja pettymyksen aalto pyyhkäisee sisintäni. Näen jo hänen silmistään, että ne ovat tutun sameat ja hitaat. Voi perkele. Samalla sekunilla kun hän avaa suunsa, tiedän että olisi pitänyt vain jäädä sisarelleni yöksi. Tai lähteä juhlimaan hyvän ystäväni kanssa, johon törmäsin junassa ja jota en ole nähnyt kuukausiin kunnolla. Samaiselle ystävälle olin juuri sanonut, että joo nyt taas pyyhkii ihan hyvin. Sitäkään lausetta en enää koskaan, ikinä uskalla sanoa/ajatella, koska näköjään AINA menee vain pari päivää, niin Tyyppi on aivan nakit silmillä. Tällä kertaa Tyyppi teki enkat, vain puoli tuntia. Hurraat Kippis sille!

Astun Tyypin viereen ja näen hänellä 8-packin kädessä. Oot sä kännissä? kysyn. "E." (Juu nii et varmaan ja mä olen ihan pleksit.) Auton sisältä kuuluu: "No eihän se ole kuin muutaman oluen ottanut, tuossakin vaan pari saunakaljaa." Iskä hymyilee. Joo ja vittu te vaan olette päättäneet, että pojallanne ei ole mitään ongelmaa. Sokeakin nyt näkee ja kuurokin kuulee, että Tyyppi on vetänyt (taas) överiksi. Samaiset vanhemmat kuskaa Tyypille tuliasiksi laivalta kaljaa/konjakkia/viskiä/ihan mitä vaan alkoholia. Vaikka samaiset vanhemmat tietää ongelmasta ja ovat itsekin sen vuoksi aikaisemmin kärsineet! Mutta eihän se nyt, jos silloin tällöin ottaa. Saunakaljoja.

Kun iskältä näkyy enää perävalot, mä räjähdän. Vittu taas sä teit ton! Mä soitin puoltoista tuntia sitten, et oon tulos himaan. Ja sun piti muutenki olla ok, kun oot koiravahtina. Vittu kiinnosta enää tehdä taas yhtään mitään, ku sä oot tossa periaatteestakin-erimieltä -kännissä! En voi mitään, pettymys ja tietoisuus siitä että olin taas oikeassa purkautuu. Ja riita on valmis. Tyyppi soittaa isälleen tulemaan takaisin ja heittämään hänet kotiin. Adrenaliini sisälläni sen kuin kasvaa. En tiedä mille tunteelle antaisin vallan; surulle, pettymykselle vai vihalle. Anelenko, itkenkö, huudanko vai olenko täysin kylmä ja tunteeton. Vai kaikkea yhtäaikaa. Kaikkea on kokeiltu ja mikään ei toimi.

Pahoittelen seuraavassa dialogissa esiintyvää kielenkäyttöä jo valmiiksi:

"Mä en oo kännissä ja sun ei pitäny viel tulla kotii."

Mitä vittua? Mähän soitin puoltoista tuntia sitten, ja sanoin et oon tulos. Ja mähän sanoin aamul et tuun il-lal-la! Ja sun pitäis tietää et mun ilta ei ole kello kakstoista yöllä, koska oon silloin nukkumassa!!

"No joo, mut en mä voinu tietää, enkä mä ole nii kännissä."

Voi vittu. Kumpihan meistä on selvin päin. Mä todellakin tiedän et oot juonu ihan riittävästi, että oot taas tos humalas että haluut vaan ärsyttää mua. Mähän sanoin et en kato sua tos tilas yhtään. Et kiitti ku pilasit taas tän illan, ku sun takia taas tulin ku aattelin et tehää jotai kivaa. Ja aattelin et kerranki oltais voitu vaik yhdessä käydä jossain. Mut vittu joo.

"Sähän siinä vaan haluut ärsyttää mua. Kaikki on taas mun vika." 

 No ei se munka vika oo et sä oot juonu! Mut tän kerran mä voin nyt auttaa sua ja antaa sulle anteeks, jos sä nyt jäät tohon sohvalle nukkuu pääs selväks. Osotat mulle, että kerranki välität ja näytät että kaikki, mitä oot viikolla sanonu kerranki tarkottaa jotai.

"Mä nyt lähden, sä oot vaan vittu taas tommonen että valitat, mä en jaksa kuunnella. Mis ne mun bisset on?"

Eikun nyt sä oikeesti jäät ja näytät mulle että välität. En oo sun bissei piilottanu.

"En mä jää, sä vaan valitat ja raivoot." 

 No anteeks, se nyt oli mun ensireaktio, se tuli ihan automaattisesti. Mä nyt vaan petyin nii paljon, enkä tienny mite muute olisin reagoinu. Mä kun en halua nähdä sua tossa kunnossa. Mut nyt tän yhen ainoan kerran mä voin auttaa sua ja olla sun tukena, ku sä ite kuitenki sitä apua jollain tasolla haluut. (toim.huom. Tyyppi on tunnustanut monesti ja tietää, että hänellä on ongelma, mutta ei halua tehdä asialle mitään)

"Eiku mä nyt lähden, katotaan sitä anteeksantamista sit huomenna."

Ja vitut katotaa huomenna, tää on nyt sun ainut tilaisuutes, mä olen ihan tosissani. Et sä nyt vois antaa mulle anteeks mun ensireaktioo, se tuli vaan niin automaattisesti?"

"Sun ensireaktio! Sun ensireaktio! Vittu aina sun ensireaktio, mites mun toinen reaktio?!"

(Ööö niin mikä? Sekö Mä-en-nyt-jaksa-keskustella-tästä-ku-sä-valitat -ensireaktio, joka ensireaktiona pysyykin, ei ole siis toista reaktiota)

Nii, no voit sä kerranki antaa mulle anteeks ja osotat sen jäämällä nyt kerranki tänne?

"Mä lähen, katotaa huomen"

No sit se avain tänne ja nyt heti ja vittu sä haet huomenna noi loput rojus, jotka on jo puol vuotta oottanu et 'ens viikonloppuna'!! Mä en nyt ihan oikeesti anna sulle anteeks ku sä tuut huomen itkee.

"Joo, mä tuun huomen hakee, täs on tää avain. Mä meen nyt mutsille ja faijalle."

Joo niin vissii. Sen ku näkis. Ja samaiseen pettyneeseen, surulliseen, ahdistuneeseen ja voi vittu -olotilaan mä sitten jäin ovelle seisomaan avain kädessä. Hetken kuluttua paiskasin avaimen kädestä ja aloin itkemään. Pettymys kovertaa vieläkin, se tuntuu vihlaisuna sydämessä. Hengenahdistuksena keuhkoissa. Ilmakuoppana mahanpohjassa. Ihan kuin joku löisi ilmat pihalle tai ottaisi kauhalla osan sisuskaluista jättäen tilalle pelkkää tyhjää. Ja päässä kaikuu kysymys että: Miksi, miksi, miksi, miksimiksimiksi.

Niin, minkä takia mä aina annan anteeksi? Aina. AINA. Seuraavana päivänä viimeistään. Kun ei Tyyppi tarkoittanut käyttäytyä siten ja juoda ja olla sellainen? No miksi hän ei voi antaa anteeksi mulle mun reaktiota? Ikinä. Kun en mäkään tarkoita käyttäytä siten. Jotenkin kierolla tavalla mä vielä pyydän hänen puolestaan anteeksi ja otan syyt niskoilleni. Tyyppi aina kysyy "No vieläkö oot kiukkune?" No en ole enää, anteeks, oon vaan nii stressaantunu. Toisinaan syy on kyllä itsessänikin ja silloin ihan aiheesta pyydän anteeksi, mutta hittolainen, miksi mun tarvitsee pyytää anteeksi jos Tyyppi itse on suututtanut mut? Ja etenkin silloin, kun hän on juomisellaan suututtanut mut! Enhän mä ole pakottanut häntä juomaan! Ei se todellakaan ole mun vika, jos mä suutun siitä että se juo, vaikka muuta oli sovittu! "Mä en jois niin paljon jos sä et valittais niin paljon." Mä en todellakaan, en, suostu ottamaan syitä niskaani. Se ei ole mun syy, että hänellä on sairaus ja ongelma, ja apu ja tuki ei kelpaa vaikka kuinka kaikki ovat yrittäneet. "Mä tykkään kaljasta, must on kiva olla humalassa."

Niin, mähän sanoin että viikonloppu menee jotakuinkin näin. Tosin olin sen verran väärässä, että eilen hän olikin ihan freesi. Mä vaan niin haluaisin säilyttää tän tunteen, mutta itseni tuntien annan sen avaimen hänelle varmaan jo huomenna takaisin. Mutta ne kamat hän saisi kyllä viedä, perkele sentään, koska mä en halua sitä(kin) työtä tehdä hänen puolestaan.