En.

Mä tein juuri elämäni yhden isoimmista ja harvoista päätöksistä. Mä pakotan Tyypin valitsemaan. Ja tiedän kyllä, että valinta ei kohdistu minuun ja hoitoon. Olo on samanlainen kuin lähes päivälleen vuosi sitten, kun päätin asumuserosta. Itkien kirjoitin asuntohakemuksia (kun Tyyppi oli toista päivää ryyppäämässä jossain), mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. En halunnut olla enää yhtäkään yötä huolissani ja soitella Tyypille. En halunnut enää herätä ja raivata ensimmäisenä tiskipöydältä tyhjät tölkit, jotta pääsin kahvin keittoon.  Mutta kuinkas kävikään? Tuolla näyttäisi olohuoneen pöytä olevan täynnä tyhjiä tölkkejä (perjantailta), ihan kuin täällä olisi ollut bileet. Ja taas olen viettänyt yöni unissanikin itkien.

Elämääni on siis tultava muutos. Mä en voi enää Tyypille antaa anteeksi pelkästään sanojen perusteella (eikä hä yleensä edes tarkoita sitä). Etenkin kun tajusin, että Tyyppi on vienyt multa mun parhaat nuoruusvuodet parinkympin puolestavälistä lähtien. Miksi mun tartteis antaa anteeksi sitä tuosta noin vaan olkia kohauttamalla, no eihän se nyt mitään, sattuuhan sitä. En suvaitsisi moista käytöstä yhdeltäkään ystävältäni, miksi sitten poikaystävältäni? 

Tyyppi tekee hidasta itsemurhaa. Sama kuin hän hyppisi tuntemattomaan veteen laiturilta; koskaan ei tiedä milloin on viimeinen kerta. Todennäköisesti ei vielä pitkään aikaan, mutta joku kerta voi vammauta eli Tyypin tapauksessa elimistö pettää. Jos noin hanakasti haluaa päästä hengestään eroon, niin luulisi siihen olevan nopeampiakin keinoja. Säästyisipä tulevaisuudessa  yhteiskunnalta varoja terveydenhuoltokustannuksista. Ja olisi lähimmäisten sitten helpompi käsitellä sitä surua ja voimattomuuden tunnetta, kun tietää ettei itse voi auttaa.  

Saatan kuulostaa tunteettomalta ja kylmältä, mutta se on jännä millaisia ajatuksia sitä käykään läpi toisen alkoholismin vuoksi. Kuinka monta kertaa mä olenkaan toivonut, että Tyypille kävisi reissuillaan jotain, joka havahduttaisi hänet hakeutumaan hoitoon tai että mulle kävisi jotain hänen reissujensa aikana. Mutta ei. Mikäs pahan tappaisi. Puhumattakaan juopontuurista. Siihen ajatukseen mä olen turvautunut kaikista epätoivoisimpina hetkinä, kun olen ollut huolissani. Ja tietenkään mulle itselle ei ikinä käy mitään. Poikkeuksena parin viikon takaista päänsärkyä, jonka vuoksi olin jo näppäilemässä ambulanssin numeroa, mutta eipä sekään Tyyppiää näyttänyt vaivaavan. 

Mä kypsyttelen asioita pitkään mielessäni ja mietin niitä monelta kantilta. Siksi tämä erokin on kestänyt niin kauan, ollakko vai eikö olla. Olemme katkaisseet aina yhden siteen kerrallaan; asumusero, tavarat (joista osa edelleen lojuu täällä), auto, rahat jne. Mä voin kuitenkin valita, että haluanko tätä tuskaa, ahdistusta, pahaa oloa ja ylimääräistä huolta ja stressiä enää elämääni vai en, ja nyt mä päätin että en. Joko Tyyppi osoittaa halukkuutensa hoitoon tai jatkaa samalla tavoin kuin ennen, jolloin mä en halua enää kuulua hänen elämäänsä. Ja kun olen jonkin päätöksen tehnyt, pidän siitä hampaat irvessä kiinni. Pahalta se itsestäkin tuntuu ja olen kyllä sitä tässä itkenyt koko aamun, mutta tuolla on varmasti paljon muutakin. En jaksa tällaista ajelehtimista ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näistä suurista päätöksistä on kuitenkin aina seurannut enemmän hyvää kuin huonoa.