Miten sitä ajautuu olemaan kiinni ihmisessä, josta jo alun alkaen on tiennyt, että siitä ei hyvää seuraa? Miten voi toista rakastaa enemmän kuin itseään? Sillä jos itseään rakastaisi yhtä paljon, ei kai sitä silloin asettaisi toista itsensä edelle ja suostuisi kerta toisensa jälkeen ottamaan kaiken paskan vastaan.
Olen kuullut lauseen "Mä en tajuu miten sä kestät, mä en kestäis." kymmeniä kertoja ystävieni suusta. Enkä kyllä totta puhuakseni itsekään tiedä miten olen kestänyt. Toisaalta, ihminen ei koko totuutta kerro ystävilleen, en minä ainakaan. En vain pysty siihen. Ja toisaalta, ystävät kuulevat vain minun versioni, kukaan ei kerro heille Tyypin versiota. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan tiedä mitä parisuhteissa tapahtuu. Miksi tietyt ihmiset ovat yhdessä, vaikka he itsekin tietävät, että yhdessä oleminen ei ole tervettä.
Tähän asti kuljettu tie on ollut pitkä ja enimmäkseen kivikkoinen. Aivan heti suhteemme alkuvaiheessa Tyyppi jäi odottamatta työttömäksi työstä, jossa hän oli ollut monia vuosia. Tästä johtuen Tyyppi ryyppäsi ja rellesti holtittomasti puolisen vuotta, jonka jälkeen hän pikkuhiljaa skarppasi. Vuosi seurusteltuamme muutimme yhteen ja pian sen jälkeen hän sai työn, jossa on edelleen. (Tässä on myös syy siihen, miksi hän tosiaan hoitaa työnsä ja pitää siitä kiinni viimeiseen asti.) Muistan ikuisesti hänen äitinsä sanat minulle: "Sinähän sanoit, että muutatte yhteen vasta kun hän on saanut työn." No, elämä vain meni niin. Ehkä ajattelin, että kun asumme yhdessä, minulla olisi parempi kontrolli Tyypin menemisistä. Että silloin ainakin tietäisin tuleeko hän yöksi kotiin. Kuinka naiivi sitä ihminen voikaan olla. En tiedä mitään kamalampaa kuin huolissaan valvominen ja puhelimella jatkuvasti soittaminen kun toinen ei vain vastaa. Parempi olisi ollut jos puhelin olisi ollut pois päältä.
Erään kerran olen jopa etsinyt häntä hänen omassa Facebook-statuksessaan, hän kun oli jättänyt sivunsa auki (ja aiemmista kokemuksista viisastuneena tajusin olla kirjoutumatta sieltä ulos, sillä minulla ei ollut paljonkaan hänen kavereidensa yhteystietoja). Samainen kerta on ainoa kerta, jolloin olen soittanut poliisille. He vain nauroivat päin "naamaa" ja sanoivat että se on vain ryyppyreisulla, soita kahden vuorokauden kuluttua uudestaan. Suutuin heille todella paljon. Olin niin varma, että asia ei sillä kertaa ollut niin. Mutta olipa vaan kuitenkin. En tiedä olinko sitten enemmän vihainen Tyypille, joka löytyikin ihan kunnossa, mitä nyt tietty kaatokännissä oli, vai poliisille, joka ei ottanut hätääni tosissaan.
Miksi en sitten silloin heti alussa lähtenyt kävelemään? En tiedä. Näin Tyypissä niin paljon muutakin kuin alkoholistipuolen. Selvin päin hän on ollut aina fiksu ja ihan huippu. Meillä on alusta asti ollut niin samanlainen ajatusmaailma (tietysti näitä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta). Ja arvostan monia asioita hänessä. Ja vaikka hän kuinka on tehnyt paskamaisia temppuja, tiedän että merkitsen hänelle hyvin paljon. Hän ei ole aina ollut läsnä ja tukena, kun olen häntä tarvinnut, mutta useimmiten kyllä. Hänen olkapäätään vasten olen itkenyt useasti pahaa mieltäni, etenkin kun asia ei ole koskenut häntä. Hän on aina tullut pyytämään minulta anteeksi, kun on tietänyt olevansa väärässä ja ymmärtänyt loukanneensa. Siis silloin kun ei ole ollut kyse juomisesta. (Sitähän hän nyt pyytää jatkuvasti krapulassa anteeksi ja niitä anteksiipyyntöjähän en ota todesta.) Hän ei ole koskaan pelännyt näyttää tunteitansa ja on tsempannut minua aina tarvittaessa. Hänellä on myös taito saada hermostuneisuuteni laantumaan (ja toisaalta myös hermostuttamaan lisää). Emme lopeta toistemme lauseita, mutta ajattelemme usein samoja asioita, toinen vain ehtii sanoa ne ääneen. Hän on aina hyväksynyt minut sellaisena kuin todella olen. Ehkä osaksi hänen oman ongelmansa ansiosta, koska hän tietää ja minä tiedän, että hän ei ole täydellinen. Kukaan ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti