Edellisen postauksen jälkeen mieliala onkin laskenut ennätysvauhtia absoluuttiseen nollapisteeseen asti. Itsesäälin määrällä ei ole tällä hetkellä mitään rajaa. Kaikki on ihan perseestä ja oma elokin on tullut kyseenalaistettua. Tämä on tällä hetkellä ainut väylä, mitä kautta pystyn purkamaan tunteitani, vain tämä näyttö voi ymmärtää mitä pääni sisällä liikkuu. Omaa pahaa oloani en voi edes mitata kyynelten määrällä, sillä niitä ei ole tarpeeksi.
Soitin tänään Tyypille, sillä en enää kestänyt hänen hiljaiseloaan. Maanantaina hän laittoi suht normaalin viestin, ei ollut varmaan siinä vaiheessa vielä käynyt meiliä lukemassa. Eilen ei vastannut puhelimeen, mutta facebook-keskusteluun juuri ennen kuin menin nukkumaan kyllä (puhelin jäi muka töihin), hyvin lyhytsanaisesti. Ja nyt siis soitin ja hän vastasi. Iso virhe. Tunsin oikein kuinka hänen puheensa muuttui jääksi. Puhelu oli hyvin lyhyt. Minulle tuli todella, todella paska fiilis.
En halua enää ottaa häneen yhteyttä, sillä hän saa oloni tuntemaan itseänikin oksettavaksi. Hän ei osoita millään muotoa, että olisi mitenkään halukas keskustelemaan tapahtuneesta. Se saa minut tuntemaan itseni todella arvottomaksi. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta anteeksipyyntöön. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta tehdä virheitä. Hänen petettyjä lupauksia minun tulee katsoa läpi sormien ja olla heti antamassa anteeksi ja ottamassa hänet avosylin vastaan, mutta minun tehdessäni virheen koko yhteiselolla ei tunnu olevan merkitystä, kaikki tuosta noin vaan puff, savuna ilmaan. Hänen mielestään suhteemme ei ole sen arvoinen, että asiaa voisi edes käsitellä. Siltä minusta tuntuu. Voihan olla, että hän ei pysty asiaa nyt edes käsittelemään, mutta sanoisi edes sen ääneen! Tuo on kaikista pahinta, kylmäkiskoinen kiertely.
Tunnen itseni stalkkeriksi. Siksi yritän olla nyt oikeasti ottamatta yhteyttä. Sain tähän samaan itsesäälipaskaan vielä vedettyä katkeruuteni siitä asuntoasiasta. Tyypillä on aina ollut kaikki hyvin: aina hän on voinut palata kotiin, aina olen antanut anteeksi, aina olen ollut tukemassa, hänellä on aina ollut vanhemmat, hänellä on täällä paljon ystäviä, aina joku joka kaipaa hänen seuraansa. Mitä minulla on? Ei vittu yhtään mitään. Tästä koko asiasta oloni on niin paska, etten ole voinut puhua asiasta kenellekään, kukaan ei tiedä, että olen kertonut Tyypille. Ja tuntuu, etten oikeasti ystävilleni viitsi edes kertoa, kukaan heistä ei ymmärtäisi. Miksi sä olet vielä sen kanssa. Juuri nyt kaikki tuntuu vain kohtuuttomalta kestää ja sitä vain ajattelee, että olisi helpompaa kun ei olisi olemassa. Miten muut ihmiset sen kestävät?! En voi vain hyväksyä, että kaikki loppuisi tällä tavalla, se olisi elämältä julmaa pilaa. Ai niin, mutta sitähän se mun elämä onkin, aina pelkkää ironista paskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti