Tuli perjantaina niin paha mieli, että vedin ihan kunnon itkupotkuraivarit. En pystynyt pidättelemään pettymyksen kyyneleitäni edes bussimatkan ajan, vaan ne alkoivat valua hiljaa pitkin poskiani. Kun sitten pääsin kotiin oli Tyyppi siellä ja hän ensimmäisenä tokaisi lähtevänsä omalle asunnolleen. Suutuin hänelle siitä, että sen ainoan kerran kun haluaisin, että joku vain halaisi, niin yksi ottaa ja lähtee.
No hän kuitenkin jäi, mutta mitä tekemään? Tuijottamaan telkkaria. Miehet! Minä paiskoin tyynyä sänkyyn, koska adrenaliinipiikki oli saatava johonkin purettua, ja vollotin niin että räkä vaan lensi poskilla ja raivosin ääneen koko kaupungin asuntojärjestelyille, niin että koko talo varmasti kuuli (etenkin kun ikkuna oli auki). Ja sen sijaan, että Tyyppi tulisi ja lohduttaisi, istui hän mykkänä lasittunut ja marttyri-ilme kasvoillaan ja katsoi töllöstä urpoja, jotka myvät keksintönsä monimiljonääreille pilkkahintaan.
No, onneksi sisareni oli muutoinkin tulossa luokseni ja hän näki heti naamastani, että olin itkenyt (kumma juttu, naama kun punoitti turvonneena kuin ostarin denoilla). Ja mitä hän teki ensimmäisenä? Halasi! Ilman sen kummempia kyselyjä. Käsittämätöntä, miten yksi halaus voi pyyhkiä kaiken taakan ja mielipahan pois. Tilalle tulee levollinen ja lohdullinen olo. Tunne, että kyllä tästä selvitään.
Myöhemmin kun Tyyppi oli lähtenyt, ja puhuin hänen kanssaan sittemmin puhelimessa, selvisi, että hän luuli minun olleen hänelle vihainen. Argh, miehet! Ilmeisesti väärinkäsityksen aiheutti se, että suutuin hänelle siitä, että hän oli lähdössä aikä ajatellut yhtään, miten pettynyt olin. Eihän se Tyypin vika ole, että minulle ei päätetty asuntoa antaa. Asduntoasia edelleen harmittaa minua suunnattomasti, mutta kunnon itkupotkuraivarit auttaa aina. Kyllä tuli paljon parempi olo sen jälkeen. Ei muuta kuin jatketaan odottelua. En minä kyllä jaksaisi muuttaakaan, mutta tietty ei haittaisi jos sitä rahaa jäisi vaikka ruokaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti