Samaa vanhaa. Nyt tuntuu todella pahalta. Haluan vain itkeä koko päivän ja nukkua. Meidän piti mennä elokuviin. No, arvatkaapa kuka on taas kännissä? Ylläri ylläri. Tyyppi oli vielä ihan pokkana lähdössä kanssani. Joo, kännikalan kanssa haluan ehdottomasti liikkua julkisilla paikoilla.
Tiedän, että tässä ei ole yhtään mitään järkeä. Ei mitään. Ei ole mitään järkeä edes yrittää. Pitäisi vain luovuttaa. Todennäköisesti voisin tulla onnellisemmaksi. Miksi kiduttaa itseään kun jokainen viikonloppu on toisinto itsestään? Kuin siinä elokuvassa, Päiväni murmelina (Groundhog day). Joka perjantai-ilta riitelen Tyypin kanssa puhelimessa, kirjoitan blogitekstin, päätän antaa Tyypin olla, herään lauantaina, soitan Tyypille, soitan myöhemmin Tyypille joka on kännissä, riitelemme, itken, vihaan häntä, päätän erota, kirjoitan, menen nukkumaan, herään suunnuntaina, yritän tehdä jotain ja päivän mittaan olen unohtanut kaiken. Viimeistään maanantaina. Sairasta.
Ennen pelkäsin, että en tule koskaan löytämään toista samanlaista. Tyyppi rakentelee käsillään kaikenlaista (paljastettakoon nyt, että minusta tulee käsityönopettaja), tykkäämme samoista sarjoista ja elokuvista, hän on fiksu, kilttikin, meillä on hyvin samanlaiset mielipiteet, hän rakastaa koiraani. Nämä ominaisuudet siis kun Tyyppi on selvinpäin (paitsi koira, se on jatkuvaa). Nyt pelkään, että tulen löytämään toisen samanlaisen. Jonkun jolla on joku riippuvuus tai joka on väkivaltainen (Tyyppi ei ole).
Voiko enää kolmekymppisenä löytää kunnollisia miehiä? Olen pitkälti mukautunut Tyypin mielipiteisiin. Hän ei halua lapsia. En minäkään. Tai en tiedä. Jossain vaiheesssa halusin ehkä, nyt minulla on sellainen olo, että en halua luopua omasta riippumattomuudestani. Sisareni lapset riittävät. Tyyppi ei halua naimisiin. Minä haluaisin. Toisinaan. Toisinaan ajattelen, että avioliitto ei ole minua varten. Pystynkö ikinä edes asumaan kenenkään kanssa? Kyllästynkö?
Haluaisin itselleni kumppanin, jolla on sama arvomaailma kanssani. Nämä perusjutut: on huumorintajuinen, mukava ja rento, tulisi lasten kanssa toimeen (koska ne sisareni lapset ovat todella tärkeitä minulle), tulisi sukuni kanssa toimeen, ei omaisi yhtä vahvaa luonnetta (siitä ei tulisi yhtään mitään, onhan se nyt nähty), ei olisi itsekäs. Olisi vastuullinen ja tykkäisi liikkua, mutta ei olisi välttämättä mikään himourheilija ja hullu kalorien kyttääjä. Tykkäisi poliisisarjoista ja dekkareista. Osaisi käyttää alkoholia oikein. Huomioisi minut. En nyt tarkoita, että lahjoja pitäisi olla kiikuttelemassa, vaan välittäisi oikeasti siitä mitä minä teen, kuka olen. Jonka kanssa voisi tehdä asioita ilman että siihen tarvitsee liittyä alkoholia.
Kun nyt katson tuota listaa, niin Tyyppi ei kovin montaa kohtaa tuosta kyllä täytä. En tiedä täyttääkö kukaan. Haluaisin kovin lähteä sinne elokuviin, mutta toisaalta en haluaisi nähdä ketään. Ja se matkustaminen aina kotiin. Huoh. Ehkä kuitenkin laitan viestiä eräälle ystävälleni. Tai sitten vain vollotan koko päivän yksin kotona ja valmistaudun eroon. Eihän tästä mitään tule. Jos viisi ja puoli vuotta on yritetty niin eikö se jo jotain kerro? Joskus se on vain niin paljon rohkeampaa luovuttaa, en vain tiedä olenko niin rohkea. Haluaisin olla. Ja jos toista rakastaa niin kait hänelle haluaa hyvää eikä tällaista paskaa. Tyyppi osaa kyllä tuoda minusta ne huonoimmat puolet esiin.
4 kommenttia:
Eroa.
On ollut äärimmäisen kiinnostava kahlata blogisi läpi. Entisenä alkkarin tyttöystävänä kirjoituksesi olivat kuin omaa käsialaani - n. 10 vuotta sitten.
Vaikka kuka tahansa sinulle sanoisi, että eroa, ota ero, ansaitset parempaa, ei sitä lopullista päätöstä asiasta voi tehdä kuin sinä. Ehtojen asettaminen Tyypille - valitse minut tai alkoholin - ei tule toimimaan. Häntä ei voi muuttaa kukaan muu kuin hän itse. Hän tarvitsee sen jonkun kokemuksen, pohjakokemukseksi jotkut sitä kutsuvat, ennenkuin muutos alkaa tapahtua. Siihen voi mennä aikaa, se voi tapahtua yllättäen, tai se ei tapahdu koskaan. Kuinka kauan sinä aiot odottaa?
Niin surullista ja riipaisevaa kuin se onkin, niin sinä et voi sitä muutoksen kipinää hänessä sytyttää. Et vaikka tahdot, vaikka hän rakastaa sinua ja vaikka sinä häntä. Hänellä on alkoholiongelma, riippuvuus - se menee kaiken ylitse. Siksi sitä kutsutaan riippuvuudeksi.
Omalla toiminnallasi pahimmillaan mahdollistat hänen toimintansa ja elämänsä kietoutumisen alkoholin ja sen sävyttämän arjen ympärille. En tiedä oletko koskaan käynyt esim al anonissa tmv, suosittelisin kuitenkin. Tai esimerkiksi päihdelinkin keskustelupalstan omaisten/vertaisten palstaa. Saisit näkökulmaa tilanteeseen, jota kyllä hienosti ja monipuolisesti oletkin pohtinut.
Syytä voi olla miettiä myös sitä, minkälaisia vaikutuksia sinuun, vuorovaikutukseesi ja ihmissuhteisiin lapsuutesi alkoholin sävyttämässä arjessa on tuonut ja kuinka ne kokemukset heijastuvat nykyhetkeen parisuhteessassi.
Tsemppiä, tämän kommentin ei ole sitten missään nimessä tarkoitus olla mitenkään ilkeä tai muuta, lähinnä vain tajunnan virtaa. Itse irtauduin parisuhteesta alkoholistin kanssa ja nyt tajuan ja näen paljon sellaista, mitä en silloin nähnyt. Sitä, kuinka suuria tunteita koin, kuinka tunteiden suuruus ja miehen hurmaavuus tekivät minusta liki riippuvaisen hänestä. Ajattelin, että rakastamalla hän lopettaa juomisen. Ei lopettanut.
Irrottauduin viimein ja olen onnellinen. Ja löytänyt päihteettömän, hyvän miehen rinnalleni.
Jos jokin asia elämässäsi saa sinut niin onnettomaksi kuin hän saa, miksi pitää siitä kiinni?
Tsemppiä kaikkeen.
Tässä kohtaa on pakko sanoa, että alkoholistiperheen tyttärenä (vanhemmat ja veli) tuli jossakin kohtaa se hetki, jolloin totesin heille kaikille vuorollaan, että riittää ja näin olin onnellisempi. Äitini raitistui, veljeni on välillä raitistunut ja nyt taas mennään ilmeisesti hiukan alamäkeä. Mutta sen olen oppinut, minä elän omaa elämääni, minun ehdoillani. Ansaitset parempaa, se on minun ajatukseni. Hän joko seuraa perässä tai sitten ei. Niin yksinkertaista se on.
Anonyymi: lyhyt ja ytimekäs neuvo :)
Ajoin virtahevon...: Kiitos rakentavasta kommentistasi, en ottanutkaan sitä ilkeilynä tms. Kaiken tuon mitä sanoit, niin senhän oen tiennytkin, että rakkaus ei voi ihmistä muuttaa, ei millään. Oli muutos mikä tahansa, niin kaikki lähtee itsestä.
Olen odottanut juuri sitä Tyypin pohjalle menemistä, jotain joka herättäisi hänet. Nyt luulen, että hän ei tule ikinä menemään niin pohjalle, hän kuitenkin työstään pitää niin hanakasti kiinni. Hänhän on jo tavallaan pohjalla käynyt, mutta sekään ei vaikuttanut häneen. Ja ei, en aio jäädä sitä päivää odottamaan.
Ja suuri kiitos linkkivinkistä, luulen, että se on tällä hetkellä se askel, joka minun on helpoin ja vaivattomin ottaa. Olen Al-anonista joskus vuosia sitten jutellut sisareni kanssa (ja miettinyt sitä ajoittain), mutta kuten jossain postauksessani sanoin, niin en tiedä onko minulla (muka) aikaa mennä sinne, halua, rohkeutta, en tiedä. Mutta tuo linkki tosiaan on ehkä paras vaihtoehto, vietän kuitenkin koneen äärellä turhankin paljon aikaa.
Zelda (ja Ajoin...) (ja kaikki): Kiitos myös sinulle tsemppaavasta kommentistasi :) Tässä vuorokauden pohdittuai olen tullut siihen tulokseen, että nyt minulle riittää. En jaksa enää. Näin eilen ystäväni ja menimme sinne elokuviin. Onneksi lähdin, sain puhuttua hänelle asiasta ja minulla oli mukava ilta. Aion puhua Tyypille tästä koko tilanteesta, että nyt olen tullut siihen pisteeseen, että en jaksa. Että nyt on pakko ottaa etäisyyttä. Että en voi enää elää hänen ehdoillaan. Tiedän, että asia tulee tekemään molemmin puolin hyvin kipeää, mutta niin sen kuuluukin sattua, joskus helpottaa. Kirjoitan tästä varmasti enemmän paremmalla ajalla. Mutta: "Hän joko seuraa perässä tai sitten ei." Juuri niin, siinä minunkin ajatukseni.
Lähetä kommentti