On kaikki niinkuin ennenkin

Sain kuin sainkin viikko sitten jotenkin Tyypin kiinni ja omaisuuteni haettua ilman, että edes näin häntä. Illalla (tai yöllä) olin tapani mukaan nukahtanut sohvalle, josta olin herännyt ja olin juuri sulkemasssa tietokonetta kun ovikello soi. Kummastelin sitä, koska kukaan ei ikinä soita ovikelloani, ainakaan ilman etten osaisi odottaa sitä. Oven takana seisoi Tyyppi. Kaatokännissä. Tosin siinä vaiheessa en vielä sitä huomannut, olin niin hämmästynyt ja unenpöpperöinen. Päästin hänet sisälle.

Hän jäi yöksi. Ja että hän haisi. En ollut muistanutkaan miltä vanha viina haisee seuraavana päivänä! En tosin viitsinyt asiasta hänelle mainita. Emme oikeastaan puhuneet mitään. Emme ainakaan siitä Toisesta. Se on Tyypin tapa, hän ei vatvo asioita eikä halua niistä liiemmin puhua. Mielestäni ei kyllä mitenkään terve ja fiksu tapa käsitellä asioita. Välimme olivat kuin ennenkin, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nyt olin melkein koko viikon reissussa ja minulla oli muuta ajateltavaa, joten en ollut Tyypin kanssa yhteyksissä. Kotiin palattuani olin odottanut saaneeni kivaa postia (kaksi kivaa juttua pitäisi olla tulossa), mutta sen sijaan minua odotti maksumuistutus asiasta, mitä minun ei ollut edes alunperinkään kuulunut maksaa. Pahoitin mieleni ja soitin Tyypille valittaakseni. Hän vain tokaisi: "Jos sulla ei ole mitään tärkeetä asiaa niin mä nyt lopetan." Tärkeätä asiaa?! En voi kyseisestä asiasta sen enempää mainita, mutta tulipahan vain tunne, että mitkään minun asiani eivät ole riittävän tärkeitä hänen mielestään. Ihan sama vaikka makaisin kohta katuojassa rahahuolieni vuoksi, eihän se ole tärkeää. Suutuin siitä Tyypille. 

Tänään Tyypin piti tulla tänne, mutta ilmeisesti en ollutkaan osannut lukea rivien välistä, että hän oli tarkoittanut ehkä. Suutuin siitäkin, sillä omat päivän suunnitelmani menivät iha pipariksi. Juuri nyt en jaksaisi pienintäkään vastoinkäymistä, tuntuu että olen todella loppu. Ja juuri tällaisina hetkinä tarvitsisin Tyyppiä eniten. Ja juuri silloin hän loistaa poissaolollaan. Meidän piti huomenna mennä yhteen kivaan paikkaan (hänen ideansa), mutta hän peruuttikin viime hetkenä, koska siellä ei ole anniskelua! Jumalauta, eikö voi MITÄÄN tehdä ilman, että on pakko vetää sitä kaljaa??!!! Joten eipä sitten mennä ei. Ja kaiken päälle tuo tämäniltainen "väärinkäsitys".

Minulle ei siis ole tapahtunut mitään kivaa pitkiin aikoihin. En halua sopia kenenkään kanssa mitään, koska tuntuu että en jaksa tehdä mitään. Ja senkään vuoksi, koska olen kuvitellut olevani nuo hetket Tyypin kanssa. Omia juttuja kyllä puuhastelen ja urheilen, mutta muutoin minua ei huvita nähdä ketään. Tai sitten tarvitsen viikon henkisen valmistautumisen siihen. Tai sitten jonkun pitäisi tulla kylään, mutta ei täällä ketään koskaan käy koirastani johtuen. Aloin tässä miettimään Toista. Siis sitä miten paniikissa olin silloin kun olimme sopineet tapaamisen. Olin ihan viimeiseen asti varma, että hän ei tule "treffeille", koska niin monesti Tyyppi on lupauksensa pettänyt. Ja niin monesti ennen Tyyppiä olen kohdannut vain idiootteja miehiä, pelimiehiä. Huoh. Tuttu kuvio: minä perjantai-illan blogin äärellä surullisena säälimässä itseäni ja vihaamassa Tyyppiä. Ei haittaisi, vaikka kyseinen kuvio joskus muuttuisi.


(Mistähän tuo otsikko tuli päähän? Kuitenkin J.Karjalaisen kappale, jonka sanat ovat kieltämättä aika osuvat. 
J. Karjalainen Electric Sauna, On kaikki niinkuin ennenkin)