Olen joka toinen päivä levollisin mielin ja joka toinen hypin seinille. Olen yrittänyt soittaa Tyypille tässä pariin otteeseen, mutta hän ei vastaa (ylläri!). Ärsyttävää. Tarkoituksenani ei suinkaan ole puhua tästä Viikon Polttavasta Puheenaiheesta, koska hän ei selkeästikään siihen kykyne, vaan tarvitsisin hänen varastostaan minulle kuuluvaa omaisuutta. Selvensin tämän hänelle tekstiviestitse mutta; ei mitään.
Elämällä on hassu tapa heittää häränpyllyä yllättävissä tilanteissa. Sain aamulla heti herättyäni sisareltani puhelun; mummollani on syöpä. Niin laajalle levinnyt, että mitään ei ole oikeastaan enää tehtävissä, lähtö voi tulla tänään tai kuukauden päästä tai mitä se sisareni nyt sanoikaan. Hän on ollut oikea Rautarouva, joten uutinen on kaikille yllätys, siis mummolle itsellekin. Hän ei meidän biologinen mummo ole, mutta sukua joka tapauksessa, ja hän halusi ryhtyä meille mummoksi. En ole viime vuosina usein häntä nähnyt (koska hän on niin kiireinen; lentelee ympäri maailmaa ja rakentaa mökkiä), mutta ajatuksissani hän kulkee mukanani. Äitini on hänen kanssaan paljon tekemisissä, minkä kautta mummon kuulumiset kuulen ja toisinpäin, sekä sisareni perheineen nyt kun asuu mummon lähellä. Mummosta on tullut isomummo sisareni lapsille.
Niin jotenkin nyt Tyypin pikkusieluisuus ja välinpitämättömyys eivät jaksa kiinnostaa. Maailma ei pyöri vain hänen napansa ympärillä. Maailma ei pysähdy henkeä pidätellen odottamaan milloin hän voi luopua marttyyriudestaan ja kiukuttelustaan. Mielestäni tämä on selkeä viesti minulle siitä, että kuinka paljon minä merkitsen hänelle. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vähemmän minä itse jaksan asiaa enää edes puida. Kai se on Tyypin tarkoituskin. Mutta sitä vähemmän minua kiinnostaa anteeksi enää edes pyydellä. Kerta pitäisi riittää jos/kun sen tosissaan sanoo. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän minua kiinnostaa edes mitään yrittää. Itselleen Tyyppi tekee vain hallaa. Ja itsestään hölmön.
Ei Tyyppi ole yksinoikeutettu virheisiin ja anteeksiantoon. Me kaikki teemme elämässä virheitä ja niistä voi vain ottaa opiksi. Se on mielestäni väärin, että tämä on vain yksisuuntainen tie: Tyyppi mokaa ja minä annan anteeksi kaiken ja jos asia on päinvastoin niin joudun anelemaan Tyypin anteeksiantoa ja matelemaan hänen edessään ja odottamaan milloin Tyypin sopii laskeutua jalustalta rahvaan pariin. Tunnen siitä oloni henkisesti pahoinpidellyksi ja arvottomaksi. "Sitten kun mulle sopii." Newsflash: elämässä täytyy tehdä kompromisseja eikä kaikkea voi odottaa tapahtuvan sitten kun itselle sopii. Muillakin on elämä.
Ja sitä en etenkään ymmärrä, että miksi pitää rypeä viikkotolkulla paskassa, kummallakin on paha mieli, kun asian voisi saada nopeammin päiväjärjestyksestä pois. Tässä sitä vain katkeroituu ja kyynistyy ja menettää uskonsa parisuhteisiin ja miehiin. Mielestäni ihmissuhteiden ei pitäisi olla näin vaikeita. Minulla ei ole kokemusta muista pitkistä suhteista, joten en osaa sanoa onko tämä normaalia. Mutta voisin kuvitella, että asiat voisivat sujua helpommin eikä tällaista edestakaisin veivaamista hyvässä suhteessa ole. Minullakin on oikeus olla palvottu ja tuntea itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi. Tuntea että joku arvostaa ja välittää, pitää huolta. Tällä hetkellä tunnen suurta vihaa Tyyppiä kohtaan. Itsekäs paska.
2 kommenttia:
Tuli luettua blogisi alusta loppuun, ihan kuin omaa päiväkirjaa lukisi välillä. Minäkin eroamassa (edelleen..) alkoholistista, mutta valitettavasti kyseinen ihminen tulee kuulumaan aina elämääni tavalla tai toisella, syystä että meillä on pieni poika. Tsemppiä älyttömästi! Eteenpäin, sano mummo lumessa. Kyllä se aurinko sieltä vielä joskus paistaa risukasaankin! Näin se on uskottava että jaksaa.
Itsekin mietin, että pitäisi joskus lueskella mitä kaikkea on tullut kirjoitettua, että onko jutuissa mitään logiikkaa ja paljonko sitä toistaa itseään.
On todella rankkaa, kun suhde ei ole loppunut luonnollisesti. Rakkautta riittää, mutta kun se ei riitä. Itse voisin toki vain antaa Tyypin olla, mutta jotenkin sitä vain on yhteyksissä. Kun ei ole muutakaan. Oravanpyörä. Meillä ei ole lapsia, mutta koira on kiintynyt Tyyppiin ja toisinpäin.
Mutta kuten sanoit: pakko uskoa, että kyllä se aurinko joskus. Pakko!
Lähetä kommentti