Siinä se vissiin sitten oli, meidän tarina. Ainakin toistaiseksi. Ainakin siinä muodossa missä me olimme me. Outo tunne. Vaikea ajatella. Haikea ajatella, tottakai. Tarina kuitenkin elää pääni sisällä vielä pitkään, ennen kuin saan sen kaiken koetun läpikäytyä ja purettua pois. Kaikki huonot hetket, kaikki hyvät hetket. Sillä tottakai niitä hyviäkin hetkiä on ollut, paljonkin. Eihän tämä koko ajan ole ollut pelkkää paskaa, arkipäivisin pääosin jopa ihan normaalia elämää, ilman alkoholia. Mutta miten kaikki nyt loppui? Loppui mielestäni hyvin. Ainakin toistaiseksi. Epäilenkin vähän, että voiko tämä edes olla totta. Pelkään mitä nurkan takana odottaa.
Menin siis lauantaina kaikesta huolimatta ystäväni kanssa elokuviin. Ehdin ennen sitä vielä riidellä Tyypin kanssa ja olin hänelle todella suuttunut. Vihasin häntä, haukuin häntä sanoilla, joita en ole koskaan käyttänyt. Tosin lähetin nuo sanat yhteiselle ystävällemme, jonka tiesin olevan Tyypin seurassa. Toivon, että tuo ystävä on ollut niin fiksu ettei sitten kuitenkaan ole viestiä eteenpän välittänyt. Mutta kyllä tuli sen jälkeen heti helpompi olo ja se viha puski minua eteenpäin lähtemään tästä asunnosta ulos ihmisten ilmoille.
Ystäväni on siitä erikoinen, että hän ei puhu paljon, on hiljainen. Sen vuoksi hänelle on niin hyvä jutella, koska hän oikeasti kuuntelee eikä yritäkään esittää, että tietäisi kokemastani yhtään mitään. Hän vain kuuntelee ja antaa myötätuntoa. Juuri sitä mitä tarvitsen. Kyllä hänkin neuvoi jättämään Tyypin, mutta hän ei sanonut sitä sellaiseen arvostelevaan ja ärsyttävään sävyyn, vaan oikeasti empaattiseen sävyyn. Kuin hän olisi molempien puolella. Koska minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmiset automaattisesti asettuvat minun puolelleni ja sanovat ilkeitä Tyypistä: "Se on ihan kusipää ja narsisti, miten sä jaksat tollasta, nyt kyllä otat ja lähdet." Tiedän, että he tarkoittavat vain hyvää, mutta väistämättä siitä tulee sellainen olo että aijjaaa, sun mielestä mä olen reilu viis vuotta heittäny hukkaan ja kaikki on ollu pelkkää paskaa. He eivät ajattele sitä, että ovat kuulleet vain minun versioni, ja taipumuksenani on joskus vähän kärjistää asioita, etenkin jos olen suuttunut. Ja harvemmin heille niistä hyvistä hetkistä on tullut ilmoitettua, koska olen halunnut pitää hyvät hetket itselläni (jotta ne eivät katoa). Ja kenelläkään muulla kuin minulla, ei tietenkään ole oikeutta haukkua Tyyppiä (daa-a). Muutoin menen automaattisesti Tyypin puolelle ja puolustan häntä ja itseäni.
Takaisin siihen loppuun. Elokuvan aikan Tyyppi yritti soittaa ja huomasin leffan loputtua, että hän oli laittanut viestin. Viestistä päätellen hän ei ollut muistanut, että olimme edes riidelleet aiemmin päivällä (hän oli todella kännissä silloin) Ja/tai ystäväni oli puhunut hänelle hiukan järkeä päähän. Loppujen lopuksi Tyyppi tuli luokseni yöksi.
Eilen herättyäni pohdiskelin suhdettamme. Tiesin, että en voisi enää jatkaa näin. Mietin koko aamupäivän miten ottaisin asian Tyypin kanssa puheeksi. Miten saisin sanottua hänelle. Hän ei onneksi ollut siinä tavanomaisessa kunnossa kuin yleensä sunnuntaiaamuisin vaan suhteellisen freesi jopa. Sitten oikeat sanat vain tulivat ulos suustani. Makasimme sängyssä vieretysten ja minä puhuin. En huutanut, en syyttänyt (ainakaan omasta mielestäni) vaan asiallisesti kerroin miltä minusta tuntui. Ja Tyyppi kuunteli eikä keskeyttänyt tai alkanut vittuilemaan tai jauhamaan että ei jaksa puhua nyt (kuten yleensä) vaan hänkin oli asiallinen, aikuinen. Tietenkään en voinut olla itkemättä, mutta itku ei ollut lohdutonta. Ja tietenkin minulle edelleen tulee itku silmään, mutta se on sellaista surullista ja haikeaa, erään elämänvaiheeen lopun itkua.
Luulen, että Tyyppi ymmärsi. Tottakai hän sanoi ne perusasiat: haluan itsekin lopettaa; en halua olla kännissä, se ei ole edes kivaa yms. Sanoin kuitenkin hänelle, että tällä kertaa olen tosissani. Että en jää odottamaan hänen pohjalle menoa, en jaksa. Että tarvitsen näyttöä, en usko puheisiin. Että se on nyt loppu, emme ole yhdessä, emme voi olla jos hän jatkaa samalla tavoin. Johon hän tietenkin seuraavana, että no hänen täytyy viedä loput vaatteensa pois. Eli ei kuitenkaan ole tekemässä ongelmalleen mitään. Valitsee jo automaattisesti kaljan. Olen monesti hänelle kertonut mitä hän voi tehdä, mistä aloittaa (siis mennä työpaikkalääkärille ensin jne), mutta ei hän mitään tee. Joten se siitä sitten, tiesin tehneeni itseni kannalta oikean ratkaisun.
Loppu oli oikeastaan kuten elokuvissa. Harmoninen ja levollinen. Sellainen kuin sen halusinkin olla. Tiedän, että tulemme näkemään, ehkä piakkoinkin, mutta jotenkin se nyt tuntuu erilaiselta. Ei tarvitse vääntää kättä ja kaiken ei tarvitse olla suurta draamaa. Kuten Zelda niin fiksusti edelliseen postaukseen kommentoi: "Hän joko tulee perässä tai sitten ei." Niin. Ja kuten sisareni sanoi: "Hän kiikkuu reunalla, on kiikkunut jo pitkään, ja valitsee nyt mihin suuntaan lähtee kallistumaan." Nimenomaan. Nyt en enää elä Tyypin ehtojen mukaisesti, elän omien ehtojeni mukaisesti, olen vastuussa vain itsestäni itselleni.
Haluaisin soittaa Tyypille jatkuvasti, mutta pystyn pidättäytymään. Mitä edes sanoisin hänelle? En tiedä. Haluan antaa hänen olla nyt. Parempi olla olematta yhteyksissä. Itsekseni mietin ja itken kun siltä tuntuu. Nyt on oikea erobuumi, niin julkkiksilla kuin tuttavapiirissänikin. Miten muut tuntuvat käsittelevän sen niin hyvin, että ihan kuin se olisi sama kuin kaupassakäynti, ihan arkipäiväistä. Oma olo on haikea, surullinen, ikävä raastaa rintaa, tietyllä tavalla onnellinenkin, jännittynyt, mitä tulevaisuus tuo tullessan. Minulla on loma tällä viikolla, joten saan rauhassa käydä tätä asiaa läpi. Yritän keksiä kaikkea puuhastelua. Tai ei sitä tarvitse edes keksiä, kivaa tekemistä olisi vaikka kuinka, enemmänkin :)
Yksi asia vielä. Elämä on kyllä niin ironista ja käsittämätöntä. En ole Toisesta kuullut kuukausiin mitään, kunnes eilen heti herättyäni sain häneltä viestin, kyseli kuulumisia (suom. oli panoa vailla). Ajattelin, että hän oli vetänyt facebookissa joitain johtopäätöksiä joistakin postauksistani, kunnes tänään tajusin, että hän on estolistallani. Mikä kuudes aisti hänellä oikein on?! Mistä hän AINA tietää juuri sillä hetkellä ottaa yhteyttä, kun Tyypin kanssa on vaikeaa ja tiet erkanemassa?! No, nyt oli kuitenkin aika nautinnollista sanoa, että sori nyt ei oikein sovi, koska olen jättämässä Tyyppiä. No eipä ole hänestä tänään kuulunut ei. Mutta tähän hätään kaikista vähiten haluaisin, että minua käytettäisiin hyväksi vain tuomaan tyydytystä Toiselle, koska muut vaihtoehdot ilmeisestikin olivat tavoittamattomissa. Toinen sai minut hullaantumaan jo kerran ja toista kertaa en sitä virhettä enää tee. Olen muutakin kuin krapulahoito ja läheisyyden tuoja. Minä tarvitsen myös sitä läheisyyttä, perkele.
(Huh, tulipa pitkä postaus!)
Otsikko: Stella, Piste (linkistä pääsee kuuntelemaan)
Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä
tukehduttaa.
Ja jos vain
muistellaan,
jäädään kiinni
ikuisuuteen.
Eikä eletä
ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin
vain tuhotaan,
rohkeempaa on
luovuttaa.
Kyllä sinä muistat,
kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät,
miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty,
siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja
unohtaa.
Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin
katsoa silmiin,
on nähty nämä
seinät ennenkin.
Mut ei saa
koskettaa,
ne aamut meidät
imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin
valmiimpaa,
ehkä on jo aika
irroittaa,
kai saa nyt
luovuttaa.
Kyllä sinä muistat,
kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät,
miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty,
siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja
unohtaa.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja
unohtaa.
Kyllä minä tiedän,
kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan,
kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin
vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla,
anna mun olla ja unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti