Kel onni on se onnen kätkeköön...

Niin, kovasti olen kätkenyt ja pelännyt, että jos sitä maailmalle kuulutan se otetaan minulta pois. Mitähän tapahtuu kun vihdoin uskaltaudun tämän tekstin kirjoittamaan? En uskalla edes ajatella. Mutta kirjoitanpa kuitenkin. 

Olen siis onnellinen. Täydestä sydämestä ja aidosti. En usko, että koskaan olisin ollut näin onnellinen. Ja nautin tästä tunteesta täysin rinnoin, niin kauan kuin sitä kestää. Syypää onneeni on Tyyppi, uskomatonta kyllä. Ja varmasti moni teistä siellä nyt huokailee, että voi tyttöparka, kyllä sä olet tyhmä ja hukkaat aikaasi moiseen renttuun (kuten anonyymi kommentoija edellisessä postauksessa viittasi). No, mutta, minunpa ei tarvitse pyytää keneltäkään lupaa siihen kenen kanssa olen ja kuka/mikä minut onnelliseksi tekee. 

Vaikkakin luin jostain, että onnellisuutta ei saisi mitata toisella ihmisellä, koska se onni voidaan ottaa tuolloin hetkessä pois. Ja se on niin totta. Sain sen itse kokea kantapään kautta. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, niin Tyyppi halusi taukoa. No siinä pääsiäisen rilluteltuaan vielä lopuksi pamautti tavanneensa jonkun toisen. Menin täysin sekaisin ja shokkiin. Kaiken lisäksi tämä ilmoitus tuli keskellä yötä, kun olin menossa nukkumaan, ja emme jaksaneet kauaa asiaa vatvoa. 

Tai Tyyppi ei jaksanut, minä jaksoin, koko seuraavan viikon. Harmi vain, että Tyyppi ei halunnut asiasta puhua. Olin aivan pirstaleina. Tajusin miten paljon oikeasti rakastin häntä edelleen ja en halunnut menettää häntä (jollekin vuosia nuoremalle tytönheitukalle). Lopulta Tyyppi suostui juttelemaan kanssani ja kuuntelemaan mitä minulla oli sanottavana. Jos totta puhutaan niin tuohan oli todella törkesti Tyypiltä toimittu, että pudottaa tuollaisen pommin eikä ole valmis siitä keskustelemaan. Vieläkin suututtaa, kun ajattelee.

Sain siis Tyypin kanssa asiani juteltua. Puhuimme läpi aivan kaikki, siis ihan kaikki mahdolliset mitä puhumatta on jäänyt. Meidän ongelma on se, että kumpikin olettaa tietävänsä mitä toinen ajattelee, vaikka emme todellakaan voi edes aavistaa. Tietyin määrin tunnemme toisemme läpikotaisin, mutta ajatustenlukijoita meistä ei ole vielä kouliintunut. 

Minä tajusin vihdoinkin omat virheeni ja Tyyppi tajusi miten merkityksetön Toinen oli minulle ollut. Tyyppihän siis yritti vain kostaa Tyttösen avulla minulle. En osaa olla asiasta vihainen tai mustasukkainen, koska tiesin, että hänen olisi se itse koettava ja olen toisaalta hyvilläni että näin pääsi käymään. Missä olisimmekaan ilman näitä tapahtumia viimeisen parin vuoden aikana?

Tajusin siis, että olen yhdessäolomme aikana keskittänyt kaiken liikenevän energian tyypin alkoholiongelmaan. Olen unohtanut kaiken muun arjen ja muut ongelmat siinä sivussa. Kaikki on vain pyörinyt alkoholin ympärillä. Ei varmasti ole ollut kiva kuunnella jankutusta "kun sulla on toi ongelma". Varmaan sitä voisi joskus keskittyä muihinkin juttuihin ja siihen, että ajattelee toista myös ihmisenä ja rakastajana tai poikaystävänä tai aviomiehenä. Kaikki ei ole koko ajan paskaa. Ja toinen mitä tajusin, niin olen pitänyt Tyyppiä ihan liian itsestäänselvänä. Olen hänelle vuosien ajan toitottanut, että "älä pidä mua itsestäänselvyytenä" ja sitten itse lankean siihen ansaan. En ole koskaan ollut hänestä mustasukkainen. Olen ajatellut, että hän on aina minua varten, hän ei saa ketään jne... Ennen kuin nyt. Ja voi että olinkin mustasukkainen! Siitä tiesin, että en halua häntä menettää, en silloin, nyt enkä jatkossakaan. 

Nyt kun olemme asioista puhuneet, on meidän ollut helpompi jatkaa samalla linjalla. Tuntuu, että olisin Tyypin vasta tavannut, täysin uutena ihmisenä. Kun aloimme seurustelemaan, niin silloin Tyypin ongelma oli pahimmillaan ja se elämä oli vain sitä. Nykyään mennään koko ajan parempaan. Iloitsen jos hän edes kerran kuukaudessa tekee viikonloppuisin kanssani jotain (hän ei viikolla juo, ainakaan kännejä). Toisina kuukausina saattaa mennä kaksikin viikonloppua selvin päin. Vaikkakin tiedän, että takapakkia tulee, mutta en usko että sitä noin paljon tulee. Ja se mitä Tyypille kävi juuri ennen pääsiäistä, niin ravisteli kyllä häntä. 

Pelkään vain sitä kun tämä "kuherruskuukausi" on ohi. Pelkään, että itse ajaudun niihin samoihin rutiineihin kuin ennen. Toisaalta, jos ja kun tunnistan ne vanhat huonot käyttäytymismallit, niin luulisi että sitä ottaisi niistä opikseen eikä tippuisi samaan sudenkuoppaan. Mutta elämässä on se huono puoli, että mistään ei voi olla koskaan varma. Mutta nyt nautin tästä uudesta seurustelusuhteesta ja onnesta täysin siemauksin! En uskonut tätä kuitenkaan kokevani koskaan, ainakaan Tyypin kanssa. Ja ai niin. Edellisen postauksen pohdintoihin: nyt me seurustelemme, vakavasti ja oikeasti <3

Edit: P.S. Ensi pääsiäisenä (jos/toivottavasti kun olemme yhdessä) lähdemme kyllä ulkomaille reissuun, niin monta pääsiäistä on mennyt persiilleen. Tyyppihän osaa matkoilla käyttäytyä ihmismäisesti eikä vedä mitään räkäkännejä.