Nyt kun kesäloma lähenee alkuaan, niin ehkä tämä kirjoitustahtikin tästä voisi tihentyä. Taas olen hämmästynyt siitä, että kaikesta paskasta huolimatta olen jaksanut tänä vuonna opiskella ihan uskomattomia opintopistemääriä. Periaatteessa opiskelujen pitäisi helpottaa pitemmälle mentäessä, mutta minusta tuntuu että ihan yhtä paljon sitä on tekemistä kuin ensimmäisenäkin vuonna. Ja tuntuu, että kaikesta huolimatta loppua ei näy, valmistuminen on jossain hamassa tulevaisuudessa.
Toisaalta kriisitilanteissa keskityn aina opiskeluun/työhön, jotta saan muuta ajateltavaa. Isäpuoleni kun kuoli, hmmmm, tässähän tulee kymmenvuotispäivä näillä main, en edes päivää muista tarkalleen. Kamalaa. Miten jokin niin tärkeä ihminen ja päivä voi kadota muistista tuosta vaan? Joka tapauksessa, hän kun kuoli, niin menin seuraavana päivänä töihin. Tein tuolloin työtä, josta en oikein voinut olla edes poissa. Toisaalta se oli hyvin terapeuttista, vaikka hyvin vaikeaa. Äiti ja sisareni olivat niin shokissa, että jonkun oli pidettävä langat käsissä. Tuntuu, että tuo lankojen pitäjä on aina ollut minä. Niinhän se on Tyypinkin kanssa. Pystyn näennäisesti hoitamaan asiat ykistyiselämän myllerryksistä huolimatta ja sitten itse olen yksinäni aivan rikki.
Isäpuoleni joi, paljon. Mutta kukaan ei ajatellut, että hän olisi alkoholisti. Hän pystyi hoitamaan työnsä ja oli todella rauhallinen. Viinipulloja oli kotonamme siellä täällä, ei tarvinnut äidin metsästää mehupuolloja marjoille syksyisin. Itsekin olen ajan myötä alkanut ajattelemaan, että oliko se muka silloin niin kamalaa. Mutta oli se, toisinaan. Meni kauan ennen kuin pystyin polttamaan mitään kynttilää kotona, koska muistan että isäpuoleni ja äitini poltiivat paljon kynttilöitä, kuuntelivat iskelmää tai ikivihreitä ja jauhoivat paskaa. Keskellä yötä. Vaikka itsellä saattoi olla koulupäivä seuraavana päivänä (isäpuoleni teki vuorotyötä). Tunnelma oli tunkkainen, raskas ja ahdistava. Siinä syy miksi en pysty kuuntelemaan mitään ikivihreää tai iskelmää. Ja heidän äänensä. Sumuinen ja sammaltava. Etenkin äidin se ääni nostaa niskavillat edelleen pystyyn ja kauhukseni pelkään, että itsellä on samanlainen. Siinä yksi syy, miksi itse vältän kännejä.
Tyyppi muistuttaa kyllä hyvin paljon isäpuoltani, sekä ulkonäöltään että sisällöltään. En tiedä onko se hyvä vai huono asia... Myös Tyyppi pitää kynttilöistä (ja ikivihreistä, mutta ei kuuntele niitä ainakaan minun läsnäollessa), ja hänen myötä olen hieman myöntynyt niille. Onko iskelmä/ikivihretä jotenkin alkoholisteihin iskevää musiikkia? Plus ne kynttilät? Ei uskalleta valossa juoda ja musiikki iskee kaatamaan lisää juomaa kurkusta alas? Tässä olisi tutkimuksen aihetta jollekin kanskantieteilijälle. Joka tapauksessa, isäpuoleni oli maailman mukavin ihminen, ei halunnut pahaa kenellekään ja tuli kaikkien kanssa toimeen. Hän ei ikinä edes suuttunut meille. (No okei, ehkä pari kertaa, mutta aiheesta.) Hän ei tykännyt riidellä. Niin kuin ei Tyyppikään. Tosin meillä on Tyypin kanssa ollut joskus hyvinkin kiivaita riitoja. Joskus ihan käsirysyyn asti, sekä puolin että toisin, mutta siitä on onneksi aikaa eikä sitä ole tapahtunut kuin kerran-kaksi. Enemmän minä olen halunnut fyysisesti satuttaa Tyyppiä, koska on ollut hetkiä, jolloin olen halunnut hänen tuntevan sen saman kivun, jonka hän on minulle henkisesti toilailuillaan aikoinaan aiheuttanut. Toivon totisesti, että nuo ajat ovat takanapäin, onhan siitä jo vuosia.
Tyyppi muistuttaa kyllä hyvin paljon isäpuoltani, sekä ulkonäöltään että sisällöltään. En tiedä onko se hyvä vai huono asia... Myös Tyyppi pitää kynttilöistä (ja ikivihreistä, mutta ei kuuntele niitä ainakaan minun läsnäollessa), ja hänen myötä olen hieman myöntynyt niille. Onko iskelmä/ikivihretä jotenkin alkoholisteihin iskevää musiikkia? Plus ne kynttilät? Ei uskalleta valossa juoda ja musiikki iskee kaatamaan lisää juomaa kurkusta alas? Tässä olisi tutkimuksen aihetta jollekin kanskantieteilijälle. Joka tapauksessa, isäpuoleni oli maailman mukavin ihminen, ei halunnut pahaa kenellekään ja tuli kaikkien kanssa toimeen. Hän ei ikinä edes suuttunut meille. (No okei, ehkä pari kertaa, mutta aiheesta.) Hän ei tykännyt riidellä. Niin kuin ei Tyyppikään. Tosin meillä on Tyypin kanssa ollut joskus hyvinkin kiivaita riitoja. Joskus ihan käsirysyyn asti, sekä puolin että toisin, mutta siitä on onneksi aikaa eikä sitä ole tapahtunut kuin kerran-kaksi. Enemmän minä olen halunnut fyysisesti satuttaa Tyyppiä, koska on ollut hetkiä, jolloin olen halunnut hänen tuntevan sen saman kivun, jonka hän on minulle henkisesti toilailuillaan aikoinaan aiheuttanut. Toivon totisesti, että nuo ajat ovat takanapäin, onhan siitä jo vuosia.
Onneksi olen (lähes aina) pystynyt aggressiivisuuteni kanavoimaan johonkin ja viime vuosina vielä enemmän. Koulutukseni on tehnyt minusta rauhallisemman, enkä provosoidu niin helposti. Jännä tosin miten Tyyppi inhoaa riitelyä, mutta silti tarpeeksi kännissä haastaa riitaa -jos ei minun niin jonkun muun kanssa (jos mahdollista). Tarpeeksi humalassa hän on periaatteesta eri mieltä asioista ja kritisoi kaikkea mahdollista. Tosin tämäkin on muuttunut kaiken kokemamme jälkeen, ja nykyään molemmat osaamme tunnistaa tuon hetken ja osaamme lopettaa ennen kuin aloitammekaan.
Minä kyllä olen sitä mieltä, että joskus (eli todella harvoin, kerran vuodessa?) tarvitsee riidellä, eihän se intohimo pysy muuten yllä ja se puhdistaa ilmaa. Ja itsellä meni tämän viikon maanantaina täysin yli äyräiden, koska niin kovin petyin. Ja minullahan ei ollut juhlafiiliksiä ja tarkoitukseni oli vappuaattona käydä moikkaamassa opiskelukavereita. Mutta mites kävikään? Päädyin lopulta aivan kaatokännissä aamuyöstä kotiin. Enkä tietenkään muistanut Tyypille ilmoittaa, että jäinkin juhlimaan, vaikka hän sitä varmasti osasi aavistaa. Tästä on todella pitkä aika, kun itse olen viimeeksi ollut tuossa kunnossa ja siinä krapulassa. Mutta voin rehellisesti sanoa, että kyllä se rentouttikin. Tyyppi oli oikein mukava vappupäivänä ja hoivasi minua minkä ehti. Kysyin häneltä, että miten hän semmosia olotiloja kestää niin hän sanoi, että on niin tottunut siihen. Hyi hitto, minä en halua tottua tuommoiseen.
Pieni morkkiskin siitä oli, että kyseinen päivä meni aivan harakoille. No, onneksi noita tuommoisia päiviä ei todellakaan kovin usein omassa elämässä ole. Toivon myös, että Tyypilläkin ne olisivat harvenemaan päin. Tarkoitus oli ainakin nyt viikonloppuna olla ihan rauhallisesti, katsoa lätkää ja syödä hyvin ja juoda pari olutta. Toivon tosiaan, että se pitää. Toisaalta, olen tässä "yhdessä asuessa" pystynyt kontrolloimaan jonkin verran Tyypin juomista, ja hän itsekin on sitä mieltä että se on hyvä asia. Tai sanottakoon, että hän en ei tule seurassani juotua samalla tavoin kuin mitä yksinään kotona. Positiivinen asia oli eilen, että hän osti yhden 0,5 litran oluttölkin, mutta jättikin sen juomatta. No okei, kaapista löytyi pieni tölkki, jonka joikin, mutta yleensä se iso olisi mennyt siinä samassa rytäkässä. Tällaisista asioista tulen hyvin iloiseksi :)
Minä kyllä olen sitä mieltä, että joskus (eli todella harvoin, kerran vuodessa?) tarvitsee riidellä, eihän se intohimo pysy muuten yllä ja se puhdistaa ilmaa. Ja itsellä meni tämän viikon maanantaina täysin yli äyräiden, koska niin kovin petyin. Ja minullahan ei ollut juhlafiiliksiä ja tarkoitukseni oli vappuaattona käydä moikkaamassa opiskelukavereita. Mutta mites kävikään? Päädyin lopulta aivan kaatokännissä aamuyöstä kotiin. Enkä tietenkään muistanut Tyypille ilmoittaa, että jäinkin juhlimaan, vaikka hän sitä varmasti osasi aavistaa. Tästä on todella pitkä aika, kun itse olen viimeeksi ollut tuossa kunnossa ja siinä krapulassa. Mutta voin rehellisesti sanoa, että kyllä se rentouttikin. Tyyppi oli oikein mukava vappupäivänä ja hoivasi minua minkä ehti. Kysyin häneltä, että miten hän semmosia olotiloja kestää niin hän sanoi, että on niin tottunut siihen. Hyi hitto, minä en halua tottua tuommoiseen.
Pieni morkkiskin siitä oli, että kyseinen päivä meni aivan harakoille. No, onneksi noita tuommoisia päiviä ei todellakaan kovin usein omassa elämässä ole. Toivon myös, että Tyypilläkin ne olisivat harvenemaan päin. Tarkoitus oli ainakin nyt viikonloppuna olla ihan rauhallisesti, katsoa lätkää ja syödä hyvin ja juoda pari olutta. Toivon tosiaan, että se pitää. Toisaalta, olen tässä "yhdessä asuessa" pystynyt kontrolloimaan jonkin verran Tyypin juomista, ja hän itsekin on sitä mieltä että se on hyvä asia. Tai sanottakoon, että hän en ei tule seurassani juotua samalla tavoin kuin mitä yksinään kotona. Positiivinen asia oli eilen, että hän osti yhden 0,5 litran oluttölkin, mutta jättikin sen juomatta. No okei, kaapista löytyi pieni tölkki, jonka joikin, mutta yleensä se iso olisi mennyt siinä samassa rytäkässä. Tällaisista asioista tulen hyvin iloiseksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti