Kyttääjä

Aloin pohtia tuota ilmoittamis-/kyttäämisjuttua anonyymin kommentista, joka oli pari postausta sitten. Muistan kuinka alkuaikoina fanaattisesti soittelin Tyypille viiden minuutin välein ja itkin ja anelin, että hän tulisi kotiin ja ilmoittaisi itsestään. Sitten ajattelin, kun muutimme yhteen, että nyt ainakin tiedän tuleeko hän kotiin. No, se oli vielä pahempaa. Kun tosiaan en tiennyt missä hän oli, kenen kanssa ja missä kunnossa. Valvoin sängyssä ja mietin kaikista pahimmat skenaariot ja kuuntelin rappukäytävän ääniä. Kyllä se sieltä viimeistään sunnuntaina sitten tuli, kun itse olin jo ihan hullujenhuone-kamaa. 

Kyttääminen muuttui vuosien edetessä, ja opin ottamaan rauhallisemmin. Saatoin soittaa, mutta jos ei vastannut niin annoin olla. Ajattelin, että mikäs pahan tappais. Ei niin mikään. Ja Tyypillä on kyllä sellainen juopontuuri ettei toista ole. Tietysti joskus saattaa kaatua ja joskus on saanut turpiinsakin, mutta hyvin pienin naarmuin ja mustelmin on selvinnyt. Sairaalaan ei ole tarvinnut mennä koskaan (kop-kop-kop). Toisaalta, en tiedä onko se huono asia, herättelisikö se Tyyppiä? Tuskin sen enempää. 

Tietysti ennen eroamme olin lakannut välittämästä kokonaan, eikä Tyypin menot olisivat voineet vähempää kiinnostaa. En uskonut hänen kuitenkaan tekevän mitään ihmeellistä, muuta kuin juhlia kavereidensa kanssa. Eikä hän tehnytkään. Sieltä varmaan on jäänyt se, että nykyään osaan ottaa rauhallisesti (siis odottaa), enkä ala hyppimään seinille. Ainakaan useimmiten. Tänään Tyypillä oli jotkut juhlat, ja itse asiassa en ole muistanut koko asiaa. Siis siinä mielessä, että en edes odota häntä kotiin. Tulee kun tulee, itse painun kyllä nukkumaan heti kun tämä on kirjoitettu. Väsymys on sitä luokkaa, että pommit voisivat räjähtää vieressäni, enkä varmana heräisi.

Mutta Tyyppikin muuttui. Alkoi soittelemaan toisinaan takaisin. Kännissä. Että inhosin niitä puheluita. Ja inhoan edelleen. Parempi on, kun en tiedä hänen kuntoaan, niin en osaa olla huolissanikaan. Niin kuin nyt. Siksi ei ole käynyt edes mielessä soittaminen. Huomiseksi oli kyllä suunniteltu asioita, mutta niitä voi siirtää. En hetkeäkään odota, että Tyyppi olisi siinä kunnossa, että kykenisi mitään tekemään. Se on varmaa, että minulla tekemistä riittää ihan muissa puuhissa, ja oikeastaan olisi vain hyvä, jos Tyyppi makaisi krapulassa sohvalla. Plussaa on se, että tällä viikolla ei tullut viikkokännejä :) Ja sunnuntaina on sen verran pakollista menoa Tyypillä, että ei voi huomenna jatkaa. 

Tällä viikolla muutenkin on ollut todella "elämäntäyteinen" viikko. Suru-uutisesta huolimatta tämä kevät on ollut elämäni parasta aikaa, ja hyviä asioita on tapahtunut elämässäni uskomattoman paljon. Tietenkin peruspessimistisenä suomalaisena en voi olla ajattelematta, että mikä paskamyrsky tästä kaikesta sitten seuraa. Hyvä ystäväni kuitenkin toppuutteli ja sanoi, että nyt kuule nautit ja unohdat tuommoiset negatiiviset ajatukset, että tarviiko onnellisenakin etsiä paskaa. Kai siihen on niin tottunut ettei osaa olla ilmankaan? :)