Piru merrassa

Miksi mä kirjoitan näitä juttuja, koska ei mene hetkeäkään, kun jotain päästän näppäimistöltäni, niin kyseinen (positiivinen) asia tapahtuu päinvastoin oikeassa elämässä. Mikä ihme paskaviikko tämä oikein on?! Kun kirjoitan, niin tulenko tietoisemmaksi ajatuksistani ja minun täytyy toimia ja testata kyseistä (negatiivista) asiaa. Perkele. Ei voi muuta sanoa.

Eli, eilen kirjoitin että miten niin on ollut auvoisaa eloa ja fiksua riitelyä. No mitä tapahtui illalla? Täällä lenteli yksi jos toinenkin tavara mennen rikki, kummankin toimesta. Ja minä aloitin. Että soimaan itseäni siitä, että räjähdinkin ihan turhaan noin pahasti. En tiedä mikä minuun iski. Oikeasti olin jo nukahtanut sohvalle ja kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin vain painunut suoraan sänkyyn. Mutta ei, piti mennä tarkistamaan monta kaljaa Tyyppi todellisuudessa oli juonut. Ja koska se oli enemmän kuin mistä oli puhe, niin minä räjähdin. Silmittömästi. Naurettavaa. Nyt tuntuu todella hölmöltä. Siinä meni koko viikonloppu pilalle. 

Kai se maanantainen kalvasi mieltä ja Tyypin vakuuttelut eilen ja sitten se pettymys, joka vyöryi ylitse. Vielä kun itse oli väsynyt. Ensin paiskasin vain oven, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Huuto. Puhelin seinään. Ensimmäinen tavara mikä käteen osui ja Tyyppiä kohden. Teki mieli taas ravistella ja läpsiä. Ja Tyypin raivostuminen ja muutama tavara lenti huoneen poikki. Lopulta itku ja parku. Jota jatkan edelleen yksin, vaikka saatiin poikkeuksellisesti asia kerrankin sovittua. Mutta piti tavata kaupungilla päivällä, niin eikös Tyypillä ole kännykkä kiinni (akku oli aamulla täydet...). 

Ei tässä taas auta kuin yrittää rauhoittua. Kyllä se viimeistään huomenna kotiutuu, työavaimet täällä. Vituttaa vaan. Oma mielikuvitus lähtee tekemään tepposia. Jotenkin on kuitenkin semmoinen olo, että tämä asia ei ole puhuttu läpi. "Mä oon mikä oon, mä en muutu." Mutta seuraavassa hengenvedossa "samanlainen valittaja ja raivoaja oot ku aikasemminkin, mä luulin että sä oot muuttunu." Puhumattakaan siitä, että riitaan vedetään jotain neljän vuoden takaisia asioita. Voi kuinka paljon minulla olisikaan syytä muistuttaa vanhoista, mutta olen jättänyt ne taakseni! Tämä on tämä asia, eikä siihen kuulu se, mitä on tapahtunut joskus neljä vuotta sitten.

On vain todella epäreilua. Minun  pitäisi muuttua ja tulla puolitiehen vastaan, mutta Tyyppi ei tee elettäkään toimiakseen samoin. "Mä arvasin, että tää ei kestä ku kolme viikkoa." Jos hän noin ajattelee, niin samalla hän on alitajuisesti allekirjoittanut kuolintuomion kaikelle hyvälle. Eihän se homma kestäkään kuin kolme viikkoa, jos itse on sille kyseisen aikarajan asettanut! Pitäisi kuitenkin ajatella, että tämä kyseinen olotila tulee kestämään ainiaan, jolloin sitä alitajuisesti toimii edes jotenkuten sen ehtojen mukaisesti. 

Tässä tilanteessa en voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Ja koska odottaminen on todella raastavaa, taidan mennä nukkumaan. Olen todella väsynyt, joten uskon unenkin saapuvan. Tänään en voisi Tyypin kanssa kuitenkaan keskustella, joten täytyy ajatella että sain mukavan koti-illan, ja kyllä hän taas häntä koipien välissä joskus takaisin ryömii. On hän vaan pirunmoinen puhuja. Onko muka nämä neljä viikkoa (plus monta kuukautta ennen pääsiäistä) olleet ihan hirveätä paskaa, yhtä kärsimystä hänelle ja hän on vain suoltanut suuria valheita suustaan? Odottanut vain, että pääsee kunnolla rellestämään? Tai pitääkö nyt näyttää, että kuka todellakin on mies talossa? Voi kun hän pääsisi pian muuttamaan takaisin asuntoonsa, alan itsekin kyllästyä hänen pärstäänsä ja tähän paskaviikkoon. Ja on se helvetti kun Tyyppi ei seuraa urheilua millään muotoa, niin lätkän MM-kisojen aikoihin hänestä (ja varmaan miljoonasta muusta "äijästä") kuoriutuu oikein fanien fani, ja mitä se peli olisikaan ilman kaljaa?! Perkele, kiroan kisatkin hevon kuuseen, varmaan aika monessa taloudessa seuraavat kaksi viikkoa on yhtä kärsimystä syystä jos toisesta. Kerrankin toivon, että eivät pärjää.